Alkuasukkaat kauhistelivat laitetta, joka ikuisti heimon mustavalkoiseen kuvaan. Kuulemani mukaan he pelkäsivät, että niin kutsuttu kamera vangitsisi heidän sielunsa paperille. Kun he tuijottivat jähmettynyttä kuvajaistaan, heidän elämästään jäi jäljelle pelkkä varjo.
Tarina palasi mieleen, kun otin kameralla kuvia läheisistäni viettäessäni joulua ja ulkoillessani uudenvuoden pyhinä. Olen ottanut vuosikausia kuvia töissä ja vapaa-ajalla. Siitä huolimatta tunnen yhä oloni epämukavaksi nostaessani objektiivin muiden eteen. Kerta toisensa jälkeen riistän lähimmäisteni sieluja. Kokemustani on vaikea ymmärtää, koska en usko sieluun tai siihen, että voisin sellaisen vangita.
Kuvaamiseen ja kuvien käyttöön liittyy toki monia laillisia ja moraalisia kysymyksiä. Ammattilainen kuitenkin tietää, mitä saa kuvata ja julkaista, ja tajuaa myös tunnustella, onko sopivaa kuvata ja missä kuvia voi jakaa. Epämukavuuteni kuvaamisessa ei liity tähän.
Menehtyneet ehostettiin nukkuviksi potrettia varten.
Kuva kuljettaa mukanaan aina kuolemaa. Kun painan laukaisijaa, kamera ikuistaa tietyn hetken ja ihmiset. Se kaivertaa pysyvän muiston, johon voi aina palata.
Hetken pysäyttämiseen liittyy kuitenkin paradoksi: jo kuvaa ottaessani tunnustan sen, että kuvaamani hetki on ohi välittömästi kuvaamisen jälkeen. Siihen ei voi palata koskaan.
Voi olla, että tilanne ei toistu enää koskaan. Voi olla, että se toistuu vielä monia kertoja. Vaikka tiedostoon tallentuisi ensitapaaminen, siihen sisältyy jo ottamisen hetkellä väistämätöntä kaihoa.
Joskus on paikallaan tarttua hetkeen ja kunnioittaa muita täydellä läsnäolollaan eikä vetäytyä linssin taakse. Mutta maailmassa, jossa hetkien taltioiminen on mahdollista, myös kuvaamatta jättäminen johtaa hetken katoamiseen. Tietoisuutta siitä ei voi paeta.
Sopii hyvin kuvaan, että valokuvauksen alkuaikoina oli tapana ikuistaa myös kuolleita. Esimerkiksi vauvana menehtyneet lapset puettiin ja ehostettiin nukkuviksi potrettia varten. Se oli usein viimeinen mahdollisuus, sillä ihmisistä ei otettu elinaikana kovin usein kalliita kuvia.
Teknisesti ei voida osoittaa, että kamera nappaisi palan sielusta ja tuomitsisi kuvatut henkilöt, ihmissuhteet ja tilanteet katoamaan. Jokin minussa ei kuitenkaan pysy tekniikan perässä vaan laahaa vielä muinaisuskoisessa pelossa.
Pääsen tuskin koskaan eroon epämukavuudesta, joka liittyy valokuvaamiseen. En silti jätä kuvaa ottamatta, kun haluan tallentaa jonkin hetken. Katoavaisuus on osa elämää.
Janne Luotola
Insinööriliiton tiedottaja
