Ajattelin ääneen vaimoni kuullen, että jospa ei tänä kesänä tehtäisi mitään kesäprojektia. Entä jos emme laajentaisi edes sitä katettua terassiosaa, minkä mielessäni olin jo valmiiksi suunnitellut.
Ei siinä kyllä toisaalta kauaa menisi, kun raapaisee vain pintamaata pois traktorin kauhalla asiallisten lupien jälkeen, laittaa katekankaan, soraa ja ruuvipaalut ulottumaan routarajan alapuolelle. Siihen kyllästetyt kakkoskutoset syrjälleen, koolaus kakkosvitosilla, tolpat katetta varten ja valmista lattiapintaa voi jo nähdä syntyvän.
Iskevä ruuvinväänninkin nopeuttaa toimintaa, eikä edes väsytä kättä. Vaikka sen nakuttava ääni vähän ärsyttää.
Vanha valokate kannattaa purkaa kokonaan ja tehdä loivempi kaato koko matkalle. Mittasin, että tilaa on kyllä vähintään 8 asteen kaltevuudelle. Enemmän menee aikaa, jos lähtee jatkamaan vanhaa katetta eri kaltevuudella, kun lisäksi siinä on se sellainen eteisuloke huomioitavana. Ja kertaalleen on jo vähän jatkettu.
Ääneen ajatteluni katkesi vaimoni toteamukseen, että et sinä kuule pysty kuitenkaan olemaan mitään rakentamatta. Hän myös muistutti aikanaan kuulemma hautakivestäni löytyvästä sitaatista: ”Ei siinä kauaa mene”. No ei kyllä menisi…
Minulla ei ole diagnoosia, mutta jokin vaan ajaa tekemään erilaisia rakennusprojekteja. Talossa ja puutarhassa. Paljukin on parempi kaivaa edes vähän maahan ja rakentaa muutenkin itse. Jos ei ole muuta, niin voi tehdä majan puuhun – ja myöhemmin purkaa sen, säänkestävä puutavara ja rosteriruuvit säästäen tulevia tarpeita varten.
Epäilen yhden syyn piilevän siinä, että näkyvien asioiden tekeminen käsin ja tekemisen ohessa suunnittelun tarkentaminen on mielelle vaan harvinaisen palkitsevaa tässä kompleksisessa maailmassa ja alati laajenevassa maailmankaikkeudessa. Eikä ole syytä vähätellä senkään merkitystä, että projektit tuovat perusteluita päivittää työkaluja. Ja kun työkaluja sekä osaamistakin on karttunut, niin säälihän niitä olisi olla käyttämättä.
Tekemällä oppii, joten virheitä ei kannata varoa.
Sitä paitsi onhan lastenkin hyvä oppia siinä sivussa tekemään vähän sitä sun tätä. Eihän koskaan voi olla varma, mistä taidoista on tulevaisuudessa huvia ja hyötyä. Tuore viite seuraavan sukupolven puuhailutarpeista on, kun yksi lapsista juuri toivoi puutarhatraktoria peräkärryn kera, jotta voisi tehdä kaikkea hyödyllistä kivaa kesällä.
Sen verran rakentamistarpeeni pistivät miettimään, että jostain täytyi kysyä, mikä sitä vetää erityisesti kesäaikaan grillaamisen ohessa puuhaamaan yhtä ja toista.
Lääkäriin en rohjennut, mutta tiedustelin tekoälyltä hänen näkemystään, miksi ihminen rakentaa kesäaikaan. Kysymyksessäni täsmensin insinöörinkin olevan ihminen.
Sain vastauksen: ”Kesäisin päivänvaloa on pidempään, mikä mahdollistaa pidemmät työskentelyajat. Tämä parantaa työtehoa ja mahdollistaa nopeamman rakennusprojektin edistymisen.”
Vastaus ei minua täysin tyydytä ja osoittaa, että hyvästä rengistä ei ole tässä tapauksessa isännäksi. Vaikka vastaus joidenkin ihmislajin edustajien näkemysten kanssa linjassa taitaa ollakin, valitettavasti. Olen näet kokemusperäisesti huomannut, että tehokkuus sinällään alkaa laskemaan jopa negatiivisen puolelle vaiheessa, jossa keskiyön aurinko valaisee työmaata ja shetlanninlammaskoirallakin ajaa jo uni ohi paimennusvietin.
Liike ei ole tärkeintä, vaan oikeiden asioiden tekeminen oikeassa järjestyksessä, mahdollisimman pienellä vaivalla kustannustehokkaasti. Kevätjuhlat ovat asia erikseen. Ei ole yksi tai kaksi kertaa, kun kirkkaimman ajattelun vaivuttua jo levolle olen suviyössä aikaansaanut asioita, joita olen joutunut myöhemmin korjaamaan siten, että aikaa on kulunut kokonaisuudessaan huomattavasti enemmän kuin jos olisin käyttänyt 10 prosenttia enemmän suunnitteluun. Vaikka toisaalta, tekemällä oppii paremmin kuin tuumaamalla, joten virheitä ei liiaksi kannata varoa.
Pelkkää valoa ja paistetta eivät kaikki rakentelut tietenkään ole olleet – eivätkä tule olemaan. Ihmislapsi on onneksi aikuisenakin kuitenkin riittävän valikoiva muistamaan taipaleidensa yksityiskohtia. Kunhan vaan perille pääsee, niin muistikuvat hikinoroista purkupölyssä lasivillan kutitellessa kosteita käsivarsia painuvat ripeästi unholaan. Ja kultareunat muodostuvat eletyille hetkille, jolloin syntyi valmista pintaa vaivatta, vaimonkin hymyillessä.
Jokaisen lienee syytä löytää oma tasapainonsa siihen, miten vapaansa jakaa enemmän ja vähemmän aktiiviseen olemiseen. Itse olen kantapäänkin kautta oppinut, että ruuvinvääntimen nakutusta tärkeämpää on muistaa kesästä lintujen laulua ja kiireetöntä yhdessäoloa.
Mukavia hetkiä Suomen suvessa kaikille – muistetaan työkalujen lisäksi ladata sopivassa suhteessa myös omia akkujamme!
Kalle Kiili
Insinööriliiton kenttä- ja kehityspäällikkö
