Sikuri-sitrussalaattia ja burrataa, focacciaa, paahdettuja viinirypäleitä ricottajuustossa, sitruuna-arancineja suolasitruunamajoneesilla, tomaateilla ja sardellilla täytettyä siikaa, salvia-voikastiketta, kurpitsaraviolia, appelsiini-oliiviöljykakkua sekä mascarponejäätelöä ja marinoituja veriappelsiineja.
Kuulostaa ehkä italialaisen ravintolan koko à la carte -menulta, mutta tästä kaikesta mahtui pienet palat omaan mahaan ihan yhdeltä istumalta.
Kävin ystäväni kanssa yhden illan kokkauskurssilla, jolla reilut kymmenen amatööriä jakautuivat ryhmiin ja tekivät pöytään pari kolme ruokalajia. Tuntemattomat olivat puolituttuja jo siinä vaiheessa, kun pöytä oli katettu. Sitten nautittiin pöydän antimista ja seurasta.
Paremman puutteessa puolisokin käy.
Innostavan ohjaajan avulla syntyi vahva onnistumisen tunne. Taidot kohentuivat yhdestä kerrasta. Moni ruokalajeista kesti vertailun perusravintolan annokseen. Myös kylkiäisenä tarjottu mocktail oli taiten tehty ja nostatti tunnelmaa ilman alkoholia. Itse asiassa montaa näistä ei saisi kaikkialta edes rahalla. Näinkö helppoa ruoan tekeminen todella on?
No ei sentään.
Kotona kokeilin jälkikäteen yksinkertaisimpia reseptejä uudelleen ja totesin, että lopputulos ei ollut lähelläkään kurssi-illan tasoa. Ohjaajan vaivihkaiset neuvot auttoivat ajoittamaan eri työvaiheet juuri oikein ja pelastamaan esimerkiksi juuston koostumuksen ylimääräisellä tilkalla sitruunamehua.
En kuitenkaan lannistunut. Esimerkiksi focaccian taikina piti valmistaa ja leipä paistaa kotona muutaman kerran, ennen kuin minulle alkoi muodostua sormituntuma siihen, miltä sen pitää tuntua ja milloin se haluaa uunista ulos. Kahden onnistuneen toiston jälkeen minusta tuntuu, että otan tämän tekemisen tavaksi. Silloin ei tarvitse enää lukea ohjeita.
Nuorena suhtauduin ruokaan välttämättömänä pahana. Ruoan ei tarvinnut olla hyvää, kunhan se piti hengissä. Sittemmin olen omaksunut ajatuksen, että kun jaksan ja on aikaa, yritän tehdä ravinnosta myös mahdollisimman herkullista. Ruoanlaitto on onneksi sellaista kotityötä, josta voi nauttia ja jonka parissa voi rentoutua. Etenkin, jos sitä tekee ystävien kanssa. Paremman puutteessa puolisokin käy.
En pitäisi pöhkönä sitäkään, että työelämässä esimerkiksi projektissa aloittavat tiimiläiset tutustuisivat toisiinsa keittiön kautta. Silloin, kun pitää puhaltaa yhteen hiileen, on hyvä tietää, miten toinen reagoi, kun kattila on tulessa.
Janne Luotola
Insinööriliiton tiedottaja
