Vietän kesän mittaan aikaa golfkenttien viheriöillä ja niitä ympäröivissä pusikoissa. Hölmön hommaa, voisi joku sanoa. Muutama sana tämän joidenkin ajatusmaailmassa elitistiseksi mieltämästä vapaa-ajan viettomuodosta kuitenkin sallittakoon.
Kesän mittaan kierrän suunnilleen 60–70 kierrosta. Kilometreiksi muutettuna tämä tarkoittaa suunnilleen tuhatta. Tällaiselle kuusikymppiselle äijälle se on ihan hyvä määrä liikuntaa rapistuvien luiden ja surkastuvien lihasten kunnossa pitämiseksi.
Tuskin viitsisin ilman sitä typerää valkoista palloa kävellä neljää tuntia päivässä. Kuriositeettina mainittakoon, että pallo oli entisaikoina nahkapäällysteinen ja täynnä hanhen sulkia.
Itse golfkierros on minulle paljon muutakin kuin pelkkää golfia. Esteetikon silmiä hivelee hyvin hoidettu ja yleensä kaunis ympäristö. Peliseura on ainakin omalle kohdalle sattunut muutamaa harvaa poikkeuksetta miellyttäväksi.
Olen tavannut lukuisia uusia ihmisiä eri kentillä ja kuullut mitä kiehtovampia tarinoita itse kunkin taipaleelta. Yhtälailla kasku- ja vitsivarasto on karttunut kierrosten aikana melkoisesti. Vanhin pelikaverini on ollut yli yhdeksänkymmentävuotias eläkkeellä ollut hammaslääkäri ja nuorin varmaan alle kymmenvuotias tomera neitokainen, joka antoi pallolle kyytiä paljon tiukemmin kuin minä.
Mutta ehkä se isoin asia on ollut se, kuinka paljon itsestään ja kanssapelaajistaan voi kentällä oppia. Omasta kehityksestä konkreettisena merkkinä on ollut kiroilun lopettaminen pelin aikana, samoin kiukuttelu mailoille, kentälle tai olosuhteille.
Itsehän sitä jokaisen lyönnin lyö, turha siitä on muita syytellä. Olen nykyään tyytyväinen siihen, että kierrokselle sattuu muutamia onnistumisia, mailat eivät mene myyntiin, vaikka peli ei kokonaisuutena olisikaan mennyt ihan ”putkeen”.
Jokainen, joka vähänkin keskittyy peliin, huomaa, että se vie mennessään. Siinä mielessä on mielenkiintoista seurata kanssapelaajia siitä, miten he kohtaavat onnistumiset tai epäonnistumiset, miten huomioivat muut, miten pelin säännöt tai muuten ovat mukana tilanteissa.
On mielenkiintoista nähdä, kuinka kaverin käytös muuttuu siinä vaiheessa, kun hänen oma pelinsä alkaa hyvän alun jälkeen tökkiä. Kuinka hyvä rekrytointihaastattelumuoto golfkierros onkaan, jos haluaa palkata ihmisen johonkin yhteistyökykyä ja paineensietoa vaativaan tehtävään.
Ihan oman lukunsa ja tarinansa voisi kertoa niistä kierroksista, jolloin joku pariskunta on ollut peliseurana. Tilanne eskaloituu yleensä noin väylällä 6, kun lady on siihen saakka pelannut virheetöntä peliä ja yleensä myös seuralaistaan paremmalla tuloksella.
Tässä vaiheessa alkaa neuvominen, jonka seurauksena herran peli siinä sivussa hajoaa lopullisesti. Lopputulos voi olla, että ladyseuralaisemme kiittää mukavasta peliseurasta ja jättää pelin kesken kierroksen puolivälissä.
Näillä mietteillä kohti aurinkoista loppukesää ja suoria lyöntejä.
Hannu SaarikangasInsinööriliiton koulutus- ja tutkimusyksikön johtaja
