Eilen oli erinomaisen historiallinen päivä, kun Suomesta tuli Naton eli Pohjois-Atlantin puolustusliiton jäsen. Päivä oli erityinen etenkin heille, jotka ovat kannattaneet Suomen Nato-jäsenyyttä pitkään, jopa kymmeniä vuosia. Samppanjalasejakin on eri puolilla maata kilistelty.
Itse en kuulu joukkoon, en kilistelijöihin enkä jäsenyyden kannattajaveteraaneihin. Oma Nato-jäsenyyden kannattamisen ikä on reilun vuoden mittainen. Venäjän hyökkäys Ukrainaan ja sen aiheuttama jännitteen kasvu pakotti ottamaan lusikan kauniiseen käteen ja kääntymään sotilaallisen liittoutumisen kannalle.
En ole ollut ajatuksieni kanssa yksin, kaltaisiani on paljon. Jos eilinen oli historiallinen päivä, niin historiallisia olivat myös ne kevättalven 2022 viikot, joiden aikana iso joukko suomalaisia muutti mielipiteensä Nato-jäsenyydestä.
On makuasia, kuinka käänteentekevänä Suomen Nato-jäsenyyttä voi pitää. Perustellusti voi pohtia, onko se suunnaton loikka johonkin uuteen vai vain yksi askel vanhassa ulko- ja turvallisuuspolitiikan perinteessä, jossa reaaliteettien ymmärtämisellä on keskeinen merkitys.
Maailman-poliittisen tilanteen kiristyminen vetää hiljaiseksi.
Minulle Suomen Nato-jäsenyys edustaa lähinnä jälkimmäistä. Ratkaisu on jatkumoa presidentti Paasikiven sodan jälkeen aloittamalle ja hänen seuraajiensa jatkamalle linjalle, jossa itänaapurin mielenliikkeillä, tekemisillä ja niiden seuraamisella on keskeinen rooli.
Valitsimme Nato-jäsenyyden, koska muita, hyviä vaihtoehtoja ei enää ollut. Teimme välttämättömyydestä hyveen.
Minulle Suomen Nato-jäsenyys sopii tässä tilanteessa vallan mainiosti. Se oli järkiratkaisu. Siitä huolimatta eilinen ei ollut minulle juhlapäivä, pikemminkin päinvastoin.
Takaraivossa jyskyttää tietoisuus siitä, mikä oli päätöksen ja sitä edeltäneen kansalaisten mielenmuutoksen taustalla: Venäjän hyökkäys Ukrainaan ja siitä seurannut maailmanpoliittisen tilanteen kiristyminen. Minut se vetää hiljaiseksi, ei riehakkaaksi.
En myöskään koe olleeni historian väärällä puolella, vaikka taivuin Nato-jäsenyyden kannalle massojen mukana ja tilanteen pakottamana. Uskoin liittoutumattomuuteen ja pidin sitä isänmaan kannalta viisaana linjana. Ja niin tekivät monet muutkin, valtiojohtoa myöten.
Minusta Suomen sodanjälkeisessä turvallisuuspolitiikassa on sittenkin hyvin vähän, jos lainkaan, hävettävää. Sen tärkein anti on se, että olemme kyenneet säilyttämään rauhan lähes kahdeksan vuosikymmenen ajan. Parempaa on vaikea saavuttaa.
Samalla olemme kyenneet luomaan suhteita ja lähentymään läntistä puolustusliittoa niin, että viimeisen ja ratkaisevan askeleen ottaminen oli sittenkin helppoa. Olimme vuosikymmenten varrella tehneet itsestämme luotettavan ja uskottavan jäsenen Natoon. Nato-optio oli totta, vaikka sitä epäiltiin.
Eilinen oli siis hyvä päivä Suomelle. Uskon Suomen pärjäävän Naton jäsenenä siinä missä pärjäsimme sen ulkopuolellakin. Jäsenyys Natossa ei ole vapaalippu, tarvitsemme edelleen uskottavaa kansallista puolustuskykyä. Myös rakentavalle ja viisaalle ulkopolitiikalle on Nato-Suomessa paikkansa.
Jari Rauhamäki
Insinööriliiton viestintäpäällikkö
