Raumalaisilla telakoilla on aina ollut hyvä henki, ne ovat kylmiä paikkoja ja niillä syrjitään vain turkulaisia, kertovat kaupungin laivanrakennuksen veteraanit.
Rauman laivanrakennuksen perinneyhdistys ja Rauman merimuseo ovat käynnistäneet yhteisen hankkeen, jonka tavoite on syksyn aikana kerätä kaupungin telakoilla työskennelleiden ihmisten muistoja ja tarinoita talteen eri keinoin. Tietoa kerätään keväällä 2015 avattavaa näyttelyä varten.
Hanke alkoi alkusyksystä pubivisailloilla, joissa vanhoilla työporukoilla oli mahdollisuus testata tietämystään raumalaisesta laivanrakennuksesta. Hankkeen projektipäällikkö Anna Mikolan mukaan pubivisat keräsivät mukavasti väkeä ja voittajat löytyivät.
Aineiston keruu jatkuu loka-marraskuussa merimuseolla pidettävissä teemailloissa. Ensimmäinen, työuran alkuun keskittynyt keskusteluilta keräsi museoon lähes kaksikymmentä raumalaisen laivanrakennuksen veteraania.
Työ opetti ammattiin
Vanhojen muisteleminen käynnistyy länsisuomalaisittain mutkattomasti. Salin vanhimmat ovat tulleet telakalle töihin jo 1950-luvulla. Yhteistä porukalle tuntuu olevan se, että työura Hollmingin tai Rauma-Repolan telakalla aloitettiin nuorena, jopa 15-vuotiaana. Telakat vetivät puoleensa jo siitäkin syystä, että siellä oli töissä joku sukulainen.
Heikki Kauhasen työura telakalla alkoi 16-vuotiaana vuonna 1961. Siihen aikaan vaihtoehtoja työpaikaksi oli tasan kaksi, telakka tai sellutehdas. Kun äiti ja isosisko olivat telakalla, sinne hakeutui Heikkikin.
– Olin siihen aikaan pienikokoinen. Ensimmäiset haalarit taidettiin hakea raumalaisesta lastenvaateliikkeestä, hän muistelee.
Niin Kauhanen kuin moni muukin salissa olija oppi ammatin työssään. Pojanklopit aloittivat huoltamalla hitsauskoneita ja -kaapeleita tai olemalla apupoikana niittiporukassa. Vähitellen pojat kasvoivat miehiksi, iän myötä kasvoi myös vastuu; apupojista tuli laivanrakennuksen ammattilaisia, joku kouluttautui työnjohtajaksi tai suunnittelijaksi.
Kylmää ja meteliä riitti
Laivanrakentajien tarinat kuljettavat alaa huonosti tuntevan vaivattomasti 1960-luvun suomalaistelakoiden arkeen. Telakoilla oli talvisin aina pirun kylmä, työvaatteet mitä kotoa sattui löytymään ja työturvallisuudesta ei juurikaan puhuttu.
– Ei siihen aikaan mitään kuulosuojaimia ollut. Meteli oli kova, niittipyssyt ja -vasarat paukkuivat, pahimmissa paikoissa työnnettiin trasselia korviin. Kuuroja me olemme varmaan kaikki, kun olemme olleet telakalla töissä, joku huomauttaa.
Samaan hengenvetoon keskustelijat todistavat, että olosuhteista huolimatta telakka ei ollut viihtymätön paikka. Telakat olivat raumalaisille vakaita ja luotettavia työnantajia. Ja tietenkin kaikki suurimmat laivat tehtiin Raumalla.
Hollmingilla ja Rauma-Repolassa vallitsi myös hyvä henki. Ja tietenkin vuosikymmeniä myöhemmin Rauman merimuseolla väännetään hetki kättä siitä, kummassa se oli parempi.
– Eikö sovita niin, että joka telakalla on oma tyylinsä. Asiat pitää hoitaa, eri tavalla eri paikoissa, keskustelu pannaan pian pakettiin.
Pitkiä työuria
Moni paikallaolija ehti tehdä telakalla pitkän, jopa lähes viiden vuosikymmenen työuran.
– Uskaltaako täällä edes mitään puhuakaan, kun en ollut telakalla kuin 38 vuotta, seinänvierukselta veistellään.
Telakalla oli töissä myös naisia. Marja Sihvonen osallistui vuonna 1974 Hollmingilla vain naisille tarkoitetulle hitsauskurssille. Siitä alkoi työura, joka päättyi 36 vuotta myöhemmin hyvin ansaitulle eläkkeelle.
Sihvosen mukaan raha ratkaisi uravalinnan; hän tienasi jo hitsauskurssilla enemmän kuin aikaisemmassa ammatissa ompelijana.
Naisia oli telakalla siihen aikaan vähän, noin kymmenen prosenttia koko henkilökunnasta.
– Meitä naisia ei kuitenkaan kohdeltu huonosti. Huumori oli mitä oli, välillä raskastakin, mutta ei niin pahantahtoista. Jos telakalla jotain syrjintää tai rasismia oli, se kohdistui kyllä ensisijaisesti turkulaisiin, hän sanoo.
Teksti ja kuvat: Jari Rauhamäki, Insinööriliitto
