Julkisuudessa törmää toisinaan ajatukseen, että meriittikorotukset ovat saajansa omaa ansiota. Kun on tarpeeksi fiksu ja tekee tuottavaa työtä, työnantaja palkitsee.
Näin ei ole.
Työn ja talouden tutkimuslaitos Laboren johtaja Mika Maliranta muistuttaa, mitä parin vuoden takainen Nobel-voittaja Joshua Angrist havaitsi: työntekijöiden ansiokehitys ei ole kiinni pelkästään yksilön omista ansioista vaan markkinatilanteesta. Tai pikemminkin markkinoiden puutteesta.
Maliranta vertasi tänään YTN:n teknologiateollisuuden luottamushenkilöiden koulutusseminaarissa vapaata markkinataloutta basaariin, jossa monet työnantajat ja työntekijät käyvät tarjoamassa toisilleen työtä tai työpanosta.
– Basaarin ulkopuolella yksittäisellä työntekijällä ei ole kovin montaa vaihtoehtoa, ja käytännössä työnantajalla on alueellinen monopoliasema. Kaveri voi olla vaikka kuinka briljantti ja tuottoisa, mutta kun työnantaja tajuaa, ettei työntekijällä ole neuvotteluvoimaa, se voi maksaa pientä palkkaa.
Angristin havainto oli se, että työehtosopimusten ja minimipalkkojen ansiosta myös työllisyys nousee – toisin kuin saatetaan luulla.
– Logiikka on se, että kun työnantaja joutuu nostamaan minimipalkkaa, korkeammalla palkalla työpaikkaan on tarjolla entistä enemmän väkeä, Maliranta selittää.
Ylempien toimihenkilöiden työehtosopimuksissa minimipalkkoja ei ole, vaan niissä sovitaan palkankorotuksista. Maliranta pitää julkista keskustelua yleiskorotuksista harhaanjohtavana. Vaikka korotusprosentti on sama, korotus on euroissa aina henkilökohtainen, koska palkasta on sovittu työsopimuksessa.
Työnantaja penää palkkamalttia
Tehdasteollisuus tuijottaa työehtosopimusneuvotteluissa reaalisia yksikkötyökustannuksia ja yrittää estää niitä nousemasta. Maliranta pitää globaalissa taloudessa mielekkäämpänä verrata yksikkötyökustannuksia tärkeimpiin kilpailijamaihin eli käytännössä suhteellista kilpailukykyä.
– Jos meillä palaa navetta, ei se haittaa, jos Ruotsissakin navetta palaa, hän vertaa.
Hän osoittaa, että finanssikriisin jälkeen Suomen yksikkötyökustannukset kasvoivat suhteettoman paljon, mutta viime vuosina Suomi on ottanut tilannetta kiinni.
Vuosikymmenen takaisessa tilanteessa Suomessa tehtiin valtion painostamana mutta muodollisesti työmarkkinajärjestöjen sopimana paljon parjattu kilpailukykysopimus, jolla laskettiin työtunnin hintaa.
– Se ei ollut ehkä täydellinen ratkaisu, mutta perusteet sille olivat hyvät. Eihän teillä ole tomaatteja taskussa, Maliranta veisteli.
Nyt palkkamaltille on vähemmän tarvetta kuin vuosiin. Yritysten kustannukset ovat nousseet, mutta ne ovat saaneet siirrettyä kustannukset hyvin hintoihin.
– Rahaa on pöydässä jaettavaksi, hän summaa.
Markkinat toimivat liukkaasti
Maliranta kumoaa samalla kritiikin, jonka mukaan työmarkkinat olisivat jäykät.
– Taloustieteellisen analyysin perusteella niin ei voi sanoa. Sopimuskorotukset ovat niin maltillisia, että siinä jää vielä tilaa liukumille. Kun työntekijä vaihtaa työantajaa, uudet työnantajat voivat tarjota yleiskorotusta isompia korotuksia.
Labore on tutkinut suomalaisten yksityisellä sektorilla työskentelevien työntekijöiden ansiokehitystä. Ansiot kehittyvät selvästi nopeammin kuin pelkillä sopimuskorotuksilla olisi mahdollista, eli työnantajat maksavat päälle niin sanottuja liukumia.
Saman työnantajan palveluksessa pysyvät mutta tehtävänimikettä vaihtavat työntekijät kasvattavat ansioitaan yleensä nopeammin kuin samassa työtehtävässä pysyvät työntekijät. Kaikkein nopeimmin ansioitaan hilaavat ylöspäin työpaikkaa kokonaan vaihtavat. Korkeakoulutetut työpaikkaa vaihtavat osaajat ovat kasvattaneet viime vuosina tulojaan noin kahdeksan prosenttia vuosittain.
Työssään jatkaville työnantajat harvoin maksavat yhtä suuria korotuksia.
– Tämän takia sopimuskorotuksia tarvitaan, Maliranta sanoi.
Teksti: Janne Luotola
Kuvat: Jari Rauhamäki
