Pekka Haavisto (vas.) ja Päivi Mattila puhuivat SASKin seminaarissa.
SASKin puuhamiehet Jukka Pääkkönen (vas.) ja Janne Ronkainen.
Insinööri-lehti

Kehitysyhteistyöhön uutta puhtia

Veroasioiden, ammatillisen koulutuksen ja rauhanvälittämisen asiantuntijat sekä ay-aktiivit voisivat jatkossa olla Suomen valttikortteja kehitysyhteistyössä.

Kehitysyhteistyön kehittämisessä on sisältökeskustelun ohessa nyt myös rahoitus tapetilla. Suomi on jo lähes saavuttanut kehitysavun tavoitteen 0,7 prosenttia bruttokansantuotteesta 0,6 prosentillaan.

– Suomen innovatiivinen ratkaisu on ollut siirtää päästökauppatulot sataprosenttisesti kehitysyhteistyöhön. Olemme ainoa maa maailmassa, joka tekee näin, kehui kehitysministeri Pekka Haavisto SASKin järjestämässä seminaarissa.

Toinen rahoituslähde, jossa olemme olleet innovatiivisia, on verotus. Yhä useammin maailmalla kysytään, minne verot menevät ja minkälainen on verorahanjälki.

– Suomi voisi lähettää veroasiantuntijoita esimerkiksi Somaliaan, jossa ihmetellään, mistä saadaan tuloja, vaikka maassa on kaivoksia ja suuria satamia, joita voisi verottaa. Tiesulut voisi muuttaa verotetuiksi tienkäyttömaksuiksi, Haavisto luettelee.

Ja jatkaa; ammattikoulutuksen ja koko koulutien kehittäminen voisi olla meille uusi kehitysyhteistyön muoto, samoin rauhanvälitys, jossa olemme kannuksemme ansainneet. Rauhasta ja turvallisuudesta on tullut neljäs tukijalka talouden, ympäristön ja sosiaalisen kestävyyden oheen EU:n agendalla.

– Suomi on tuonut rauhanvälityksen osaamista kansainvälisiin kipupisteisiin, joissa kyse on ollut perustavanlaatuisista ihmisoikeuksista.

Haaviston mukaan myös ammatillinen järjestäytyminen ja työolojen huomioiminen ovat nousseet yhä tärkeämmiksi keinoiksi lisätä tasa-arvoa.

– Kaikenlaisia ihmisoikeuksia, myös ammatillista järjestäytymistä, pitää kunnioittaa, Haavisto painottaa.

Työoikeuden rikkomuksista rangaistava

Ihmisoikeusliiton pääsihteeri Päivi Mattila tuntee Intian vaatetustehtaiden olosuhteet. Hän on tutustunut niihin tehdessään väitöskirjaa työoikeuksien toteutumisesta lähinnä Tamil Nadussa sijaitsevissa tehtaissa.

Ammattiyhdistysliikkeellä ei Mattilan mukaan ole mitään asiaa noihin tehtaisiin. Olemassa olevat ammattiliitot ovat työnantajan perustamia ja hallinnoimia. Miljoonan työntekijän osavaltiossa on yksi työvoimaviranomainen.

– Työntekijöillä ei ole tietoa itselle kuuluvista oikeuksista, ja vaikka olisikin, he eivät voi valittaa kenellekään.

Minimipalkka ja orjuus ovat Mattilan mukaan edelleen pahoja ongelmia Intian parhaiten menestyvissä tehtaissa, joissa länsimaiden kuuluisimmat brändit valmistuttavat vaatteitaan.

Vaatetusteollisuus on Intian ja Etelä-Aasian parhaiten voivia aloja. Silti kokenut tutkija on nähnyt jo pintaraapaisun jälkeen, miten huonosti asiat parhaitenkin hoidetuissa tehtaissa ovat.

– Työntekijöiden kontrolli on totaalista, niin työssä kuin vapaa-ajalla, Mattila toteaa.

Lounastunnit, wc-käynnit, jopa sunnuntaivapaan vietto on tarkasti kontrolloitua asuntoloissa asuvien nuorten naisten kohdalla. Orjuusjärjestelmä on yhä edelleen voimassa.

Mattilan mielestä ammattiliittojen pitää päästä tehtaisiin ja työoikeudellisista rikkomuksista pitää rankaista.

– Kun työoikeuksia loukataan, on tehtaan omistaja tai johtaja pantava vastuuseen ja hänelle annettava tuomio, hän painottaa.

Vapaaehtoisuuteen perustuva Global Conduct -järjestelmä voidaan Mattilan mukaan unohtaa, se on tullut tiensä päähän. Yrityksiä pitää valvoa YK-vetoisesti niin, että valtio on valvova taho.

Teksti ja kuvat: Ilona Mäenpää, Insinööriliitto