Digitaalisessa maailmassa vallitsee tässä ja nyt -mentaliteetti. Harva muistaa enää lerput, zip-levyt tai edes VHS-kasetit. Mitä tuolle kaikelle kuopattavalle tiedolle lopulta käy?
Tietotekniikkakirjailija, diplomi-insinööri Petteri Järvinen puhuu digitaalisesta keskiajasta – kaudesta, josta jälkipolville jää hyvin vähän tietoa. Hänen uusin kirjansa, Digiarkistointi – Säilytä muistot ja tiedostot, käsittelee teknisen kehityksen vaaravyöhykettä, muistojen ja tiedostojen katoamista.
Tietoähkyä ja mätää dataa
Järvinen rinnastaa tallenteita – tekstejä, valokuvia ja muita digitaalisia dokumentteja, etruskien salakirjoituksiin. Juuri nyt voi olla itsestään selvää, että esimerkiksi tekstit on pakattu Word-tiedostoiksi. Muutaman vuosikymmenen päästä tilanne voi olla toinen. Osaisivatko jälkeläisemme edes avata teräväpiirtolevylle tallennettuja kirjoituksia?
Jo tallennusmuodon valitseminen on hankalaa. Järvinen nostaa esille useita aineistotallennuksen kompastuskiviä.
Jos vastavalmistuneiden insinöörien vanhemmat ovat seuranneet aikaansa, lapsen elämän askelia on kuvattu Järvisen mukaan peräti kuudella eri laitesukupolvella: kaitafilmille, erityyppisille kaseteille, pienikokoisille DVD-levyille ja suoraan muistikortille.
Joillakin vanhat kasetit, levykkeet ja lukulaitteet saattavat olla vielä tallessa kellarissa. Järvinen muistuttaa, että vaikka sähköinen tieto säilyisi, se saattaa mädäntyä. Ei pelkästään kuvaannollisesti laitteiden poistuessa markkinoilta, vaan myös fyysisesti. Vesivahinko, kylmyys, aurinko ja erilaiset kemikaaliset reaktiot voivat aiheuttaa datan menetyksen.
Mahdollinen rappeutuminen ei ole ainoa murhekryyni. Valtava määrä tietoa ei innosta arkistointiin. Monella on kotikoneella jopa tuhansia, korkeintaan erinimisiin kansioihin arkistoituja valokuvia.
– Tietotekniikka sumentaa käsityksen ajasta. Siinä ei ole menneisyyttä eikä tulevaisuutta – on vain tämä hetki, tänään otetut digikuvat, tänään lähetetyt sähköpostit, Järvinen kuvailee.
Digitaalisuus työelämästä
Kuopion Insinöörit ry:ssä toimiva Matti Hukkanen on seurannut digitrendin kehitystä jo pitkään.
– Aloitin suunnitteluinsinöörinä vuonna 1978. Alussa pääosa työstä tehtiin täysin käsin, kynillä muoville tai paperille. Tekstinkäsittelyä varten oli yksi laite koko toimiston käytössä ja siinä tekstin tallennus tapahtui 10” levykkeille. Ensimmäinen tietokone saatiin 1980-luvun alussa. Tässä koneessa ei vielä ollut kiintolevyä, vaan tallennusvälineenä käytettiin 5½” levykettä, Hukkanen muistelee.
Nykyään Hukkanen tallentaa tietoa monien insinöörien tapaan DVD:lle, muistitikuille, kiintolevyille ja verkkolevyasemille. Suuria huolenaiheita ovatkin sähköisen tiedon säilyminen ehjänä ja lukukelpoisena sekä se, kuinka tieto saadaan käyttöön joskus tulevaisuudessa.
– Olen pyrkinyt säilyttämään vanhoja tallennus- tai pakkausohjelmia ja pari vanhempaa laitetta, joissa on vanhat käyttöjärjestelmät ja tallenteiden lukemiseen sopivat laitteet. Juuri vähän aikaa sitten korjasin erään vanhan nauha-aseman käyttöön, koska meillä on melko paljon juuri tällä asemalla tallennettua arkistomateriaalia, ja niitä nauhoja ei pysty muuten lukemaan.
Vaikka tosin voisi luulla, digivillitys ei ole vaikuttanut kaikkiin. Toimihenkilöarkiston tutkija Liisa Vuori-Mattila kertoo pienen arkiston suosivan pääasiassa paperiaineistoa.
– Lerppuja, korppuja tai muita vastaavia tallennusvälineitä meillä ei juuri ole. Syy siihen on varmasti se, että ne eivät sovellu tiedon pitkäaikaiseen säilyttämiseen.
Vuori-Mattila muistuttaa, että kaikki tekniikat vanhentuvat aikanaan. Vaikka toimihenkilöarkistossa paperinen aineisto on ratkaisu resurssipulaan, valinta nähdään myös helpompana vaihtoehtona. Paperi ei kaipaa konventointia eikä asiakirjakohtaista metatietoa.
– Digitaalisen tiedon säilyminen edellyttää arkistopalvelinta ja tiedostojen säilyttämistä mahdollisimman vakaissa tiedostomuodoissa. Käytettävyys puolestaan edellyttää riittäviä metatietoja ja tietenkin kunnollista verkkopalvelua, jotta tietoja voidaan hakea ja ne saadaan käyttöön, Vuori-Mattila painottaa.
Arjen data-arkeologit
Keskiajan kaltainen digipimento on onneksi estettävissä. Järvinen vertaa datan säilyttämistä samanlaiseksi arvoksi kuin luonnonsuojelu. Tietojen pelastaminen onkin kasvava bisnesalue – pian saattaa syntyä uusi data-arkeologien ammattikunta.
Ennen futurististen koulutuslinjojen ja palvelujen lanseerausta tietoa kannattaa käsitellä omatoimisesti.
– Digiaikana pelkkä kerääminen ei riitä – tiedon säilyttäminen on jatkuva prosessi, joka vaatii työtä, Järvinen painottaa.
Järvinen listaa tiedon säilymiselle neljää kriteeriä: saatavuuden, lukukelpoisuuden, oikean laitteen olemassaolon sekä tiedon tulkinnan. Jälkimmäisellä tarkoitetaan bittien lukutapaa – ymmärrystä siitä, mikä koodauskieli on kyseessä. Esimerkiksi Amerikan avaruushallinto NASA tuotti 1960–1970-luvulla suunnattomasti satelliittien keräämää ja yhä lukukelpoista tietoa, joita kukaan ei osaa enää tulkita.
Arkipäivän arkistoinnissa dataa on pakko karsia. Delete-nappulan käyttö voi kuitenkin tuntua ikävältä – on vaikeaa olla täysin varmaa siitä, ettei juuri tuota kuvaa tai sähköpostia kaipaisi myöhemmin.
Teksti ja kuva: Valeria Gasik
