Yksinäisen suden kuolema

Helsingin Sanomat julkaisi 14.11. äärettömän mielenkiintoisen artikkelin Posivan ydinjäte-Onkalosta, tai oikeammin eräästä Seposta.

Seppo on edesmennyt tekniikan huippuosaaja, ydinjätteen loppusijoitushankkeen kulissien keskushahmo. Hänen roolinsa olisi saattanut jäädä ikuisesti pimentoon ilman amerikkalaista antropologia, joka saapui Suomeen tekemään tutkimusta ydinjätealan asiantuntijoista.

Seppo oli poikkeusyksilö, näkemyksellinen ja omapäinen, yksinäinen susi.

”Tämä raivokas nero yksin tiesi kaiken siitä, miten Suomen ydinjäte haudataan turvallisesti”, HS kirjoittaa. Antropologin tutkimuksissa selvisi, että tämän yhden vahvatahtoisen ihmisen näkemykset olivat ohjanneet Suomen ydinjätteen loppusijoituksen turvallisuusratkaisuja alusta loppuun, kaksikymmentä vuotta. Entiset työtoverit kutsuivat Seppoa liikanimillä: Kekkonen, diktaattori.

Jäin miettimään, kuinka tarina kertoo paljon suomalaisesta työelämästä ja Suomesta ylipäätään.

Kun Seppo yllättäen kuoli, olivat työtoverit pulassa. Kaikki turvallisuuteen liittyvä tieto oli aina kulkenut Sepon kautta. Dokumentteja ei ollut, läpinäkyvyys puuttui. Sepon tekemiä ratkaisuja oli lähes mahdoton arvioida. Työt pysähtyivät. Selviteltiin, mitä oikein oltiin tekemässä ja miksi.

Dramaattisuutta tarinassa lisää sen aihe: ydinturvallisuus. Suomen ydinvoimaloissa syntyvä korkea-aktiivinen jäte on vaarallista ainakin seuraavat 100 000 vuotta. Riskejä puntaroi kuolemaansa asti lähinnä Seppo yksin. Miten eri materiaalit reagoivat tuhannen vuoden aikajänteellä, entä miljoonan. Mitä tapahtuu, kun seuraava jääkausi koittaa.

Omapäinen Seppo kuvastaa monella tapaa Suomen ja suomalaisuuden vahvuuksia. On näkemystä, tahtoa ja sisua. Vaikka muualla maailmassa ydinjätehaudoista luovuttiin poliittisten vääntöjen, rahoituksen ja loppusijoituspaikkojen puutteen vuoksi, Suomi ja Seppo jatkoivat valitsemallaan tiellä.

Sepon kuolema taas paljasti toisen puolen: oli yhden ihmisen näkemys, joka määritti koko työyhteisöä, projektia, Suomen ja melkeinpä koko ihmiskunnan tulevaisuutta.

”Hänen kuolemansa jälkeen moni asia jouduttiin miettimään uudelleen”, Sepon entinen työkaveri Posivasta toteaa. Työtavat päivitettiin 2000-luvulle. Tiedon piti olla dokumentoitua ja läpinäkyvää. Poikkeusyksilöt saivat työparit, jotka seurasivat ja tarkistivat, miten he olivat päätyneet laskelmiinsa.

Posivan työyhteisöä tutkinut antropologi Vincent Ialenti muistuttaa jopa kansainvälisen atomienergiajärjestön IAEA:n kiinnittäneen huomiota ydinvoimahankkeiden inhimillisiin muuttujiin. Ulkoistaminen, äkillinen eläköityminen, avainhenkilöiden tehtävien vaihtuminen tai jopa kuolema voivat vaarantaa ydinenergiahankkeiden kestävyyden.

”Sepon tarina on siksi varoittava”, Ialenti summaa.  

Suomalaisessa työelämässä on yhä Seppoja. He tietävät ja osaavat. Heillä on näkemys, jota he eivät useinkaan vaivaudu selittämään muille. Kun Seppo jää eläkkeelle, ihmetellään, mitä hän tarkalleen ottaen puuhasi. Tieto ei siirry.

Suomalaisen työelämän on korkea aika päästä eteenpäin yksinäisten sankari-Seppojen aikakaudesta. Hyvä työyhteisö on enemmän kuin osiensa summa. Eikä paras tieto koskaan asusta vain yhdessä päässä.