Terveisiä kaatopaikalta

Käväisin toukokuussa viikolle osuneena vapaapäivänä kotikaupunkini Hämeenlinnan kaatopaikalla. En minä sinne huvikseni mennyt; varaston nurkkiin oli kerääntynyt muutama elinkaarensa päätepisteen saavuttanut kodinkone, jotka päätin loppusijoittaa ohjeiden mukaisesti.

Visiitti oli varsin valaiseva. Tuntuu ehkä hullulta, mutta tulin lyhyellä kaatopaikkakäynnilläni hyvälle tuulelle. Kotimatkalla ajattelin, että halutessaan suomalaisilla on keskivertoa paremmat mahdollisuudet huolehtia ympäristöstään.

Kaatopaikalla palvelu ja opastus olivat erinomaisella tolalla; liesituuletin, ikivanha pölyimuri ja muutama pienempi roina löysivät kohtalotoverinsa alueen yhdestä reunasta. Lyhyen jonotuksen aikana oli aikaa myös katsella ympärilleen. Tilanne näytti olevan niin sanotusti hallinnassa.

Alueella kävi melkoinen vilske. Oli isoa ja vähän pienempää jätekuormaa, kuormissa mustien jätesäkkien ja kodinkoneiden lisäksi puutavaraa, ongelmajätettä, vanhoja maaleja ja huonekaluja. Kaikki ”tavarat” tuntuivat löytävän paikkansa. Kauempana isot koneet touhusivat jätteiden kimpussa.

Ihmisten hylkäämää tavaraa oli liikkeellä paljon, mutta onneksi yhä vähemmän jätteestä päätyy lopullisesti kaatopaikalle. Jätteiden lajittelu, kierrätys, kompostointi ja energiakäyttö ovat yleistyneet. Useiden tuotteiden kohdalla kierrätys on pakollista; esimerkiksi uuden auton tai renkaiden ostaja maksaa jo tuottajahinnassa kierrätysmaksua.

Tilanne ei aina ole ollut näin hyvä. Suomessa kaatopaikkoja rakennettiin aikanaan aivan väärin paikkoihin, niiden käyttöä ei valvottu, kaatopaikoille tuotiin vaarallisia aineita, joiden paikka olisi ollut jossain muualla. Maaseudulta saattoi vielä muutama vuosikymmen sitten löytää pieniä, yksityisiä ”kaatopaikkoja”.

1970-luvun loppupuolella säädetyn jätehuoltolain myötä tilanne on kohentunut. Kaatopaikkoja ja jätekuormia on ryhdytty valvomaan, pienet kunnalliset kaatopaikat on korvattu jätteiden käsittelyyn erikoistuneiden yritysten omistamilla ja hoitamilla jäteasemilla. Yhä useampi jätetonni päätyy energiantuotantoon.

Vierailu kaatopaikalla huipentui autovaa´alle ja kassalle. Autoni, minut ja mukana oleva roina oli punnittu tullessani alueelle. Eiväthän ne kaatopaikan yhteen nurkkaan jättämäni romppeet paljon painaneet, mutta jotain kuitenkin.

Yllätys oli melkoinen, kun kojusta kuului ystävällinen ilmoitus ”se oli sitten tässä, kiitos”. Seisoin lompakko kädessä hölmön näköisenä ja kysyin hintaa. Nainen tiskin takaa ilmoitti palvelun olevan ilmainen.

Siitä se kotimatkan hymy irtosi. Kerrankin tunsin olevani iloinen veronmaksaja.