Työpaikalla on pienen tauon jälkeen ollut erilaista säpinää, ei kaikissa työtovereissa, mutta osassa. Konttorin kahvihuoneen ja käytävien ilman on sähköistänyt tuttu juttu, Etelärannassa käynnistyneet työehtosopimusneuvottelut.
Kuulun ihmistyyppiin, johon perusarjen rutiinit rikkova, kuukausia kestävä neuvotteluprosessi tuo uutta virtaa. Vaikka itse neuvottelut noudattavat kierros toisensa perään varsin tuttua kaavaa, niiden seuraaminen ja mukanaan tuomat työtehtävät ovat aina virkistäviä. Olen ilmiselvästi työmarkkinaihmisiä.
Neuvottelukierros tarjoaa myös jo kuukausia ennen sen alkua paljon spekuloitavaa. Onko talouskasvu ryöpsähtämässä vauhtiin vai onko sittenkin edessä hitaamman kasvun aika, miten maan hallituksen tiukasti ajamat työmarkkinauudistukset heijastuvat neuvottelujen ilmapiiriin ja niin edelleen, kyllä niistä juupas-eipäs-keskustelua ja -kinaa saa herkästi aikaan.
Ja yhteiskunnallisiin asioihin liittyvä kaikenkarvainen spekulointi, se jos mikä on kelpo käyttövoimaa kaltaiselleni entiselle politiikan toimittajalle. Sitä on ollut minulle koulupojasta lähtien rakasta ja tuttua. Spekulointia on vuosikymmenten aikana myös ahkerasti harrastettu, ja mikä parasta, siitä on joskus maksettu palkkaakin.
Valtion leipä ei kenties ole niin pitkä kuin väitetään.
Tulevat kuukaudet näyttävät, miten jännittävä työmarkkinasyksy tuo tullessaan. Sen ympärillä on aina muuttujia, jotka vaikuttavat niiden kulkuun ja usein myös lopputulokseen. Tällä kertaa niiden alle on osunut – sattumaa tai ei – kohtuullisen paljon ilmoituksia yhteistoimintaneuvotteluista.
Väkeä ollaan vähentämässä sekä yksityiseltä että julkiselta puolelta. Hallitus tavoitteena on laittaa valtion tuloja ja menoja tasapainoon, joten on luonnollista, että myös julkisen sektorin työpaikoilla käydään tiheällä kammalla läpi henkilöstön tarvetta. Yt-neuvottelujen aloittamisesta ilmoittaneiden virastojen ja laitosten lista on yllättänyt, jos ei määrän niin ainakin laadun suhteen.
Yt-neuvotteluilla ja väen vähentämisellä on aina varjopuolensa. Tuttavapiiriini kuuluu paljon julkiselta sektorilta leipänsä tienaavia ihmisiä. Olen havainnut, että myös he ovat panneet merkille, että valtion leipä ei kenties olekaan niin pitkä kuin väitetään. Pelko oman työpaikan menettämisestä on enemmän läsnä kuin aiemmin: koska on meidän vuoromme.
Työmarkkinoiden epävarmuuden lisääntymisellä on yleensä ikävä seuraus, että osa työntekijöistä alkaa varmistella omaa työpaikkaansa. Kädet ovat tiukasti oman työtuolin kahvoissa, kynnys vaihtaa työpaikkaa nousee etenkin, jos mielenkiintoiselta vaikuttavan työn tarjoaja koetaan vähänkin epävarmaksi.
Työmarkkinoiden ja talouden dynamiikan kannalta työvoiman henkisen jämähtäneisyyden lisääntyminen ei ole liene hyvä asia. Terveillä työmarkkinoilla ammatti-ihmiset sietävät epävarmuutta, hakevat uusia haasteita ja tarttuvat uusiin haasteisiin, kun niitä on tarjolla.
Jari Rauhamäki
Insinööriliiton viestintäpäällikkö
