Elämme harvinaisia aikoja. Aina, mutta suomalaisen työmarkkinajärjestelmän kannalta erityisesti nyt. Insinööriliittokin julisti joulukuussa 104,7-vuotisen historiansa aikana toisen kerran pienelle joukolle kohdennetun poliittisen lakon.
Olen aina halunnut välttää lakkoa neuvottelutoimenpiteenä. Lienen asiassa hyvinkin normaali insinööriliittolainen, järjellä pitäisi voida asioita sopia. Viime vuosina työnantajajärjestöt ovat vaan käytännössä osoittaneet, että meidänkin jäsenkuntamme tarvitsee uskottavan lakkovalmiuden. Ennen kuin mikään järkipuhe etenee sopimusluonnokseen, halutaan nähdä voimaa.
Vielä vähemmän haluan poliittisia lakkoja. Eikä niitä onneksi ole juuri tarvittukaan. Liikehdintää syntyi, kun hallitus kertoi säätävänsä lain, jonka mukaan ensimmäinen sairaspäivä on palkaton, mikäli työehtosopimuksella ei toisin sovita. Muutoksesta tulisi iso hintalappu myös tuleviin tes-kierroksille sen lisäksi, että se iskisi heti usean perheen hyvinvointiin.
Jäsenkehitys oli huomattavan hyvää.
Samassa hallitusohjelmassa mediaanipalkkaiselta työttömäksi jäävältä insinööriliittolaiselta leikataan kahden työttömyyskuukauden jälkeen 459 euroa kuukaudessa. Sen lisäksi, että lapsivähennykset poistetaan. Ja sen lisäksi, että työssäoloehdon muutos heikentää erityisesti nuorten jäsentemme tilannetta.
Joulu oli ja meni. Olisi kivaa, jos voisimme aina olla joulumielellä ja kaikille mukavia. Siitä kaikki liiton jäsenet eivät vaan ole valmiita maksamaan. Tällä hetkellä liittoja punnitaan. Tuloksia haluavien ja jäsenten etua ajavien täytyy tarvittaessa olla vähemmän mukavia, mutta asiallisia. Kaiken keskellä on tärkeä muistaa, että parhaimmillaan edunvalvonta on joukkuelaji.
Insinööriliiton joukkueeseen tekniikan alan ammattilaiset ovat tervetulleita. Viime vuonna jäsenkehitys oli huomattavan hyvää: nelinumeroinen nettokasvu valmistuneiden joukossa. Samaan aikaan opiskelijapuolella rikottiin toistamiseen peräkkäin kaikkien aikojen ennätys. Joukkueemme ja lajimme siis kiinnostaa, vaikka kirvoittaa toki napakoita vastakommenttejakin. Niitäkin tarvitaan, kaikesta ei tarvitse olla samaa mieltä.
Minäkin haluan Suomen velkaantumisen kuriin. Mutta siihen ei päästä sillä, että pyritään minimoimaan palkansaajien yleinen ansiokehitys – eli pyritään minimoimaan ansiotuloverojen kasvu. Eikä siihen päästä heikentämällä työehtoja.
Haluan minäkin vahvan ja välittävän Suomen. Mutta kaikille, ei vain vahvimmille.
Kalle Kiili
Insinööriliiton kenttä- ja kehityspäällikkö
