Pisa-tulosten heikkenemisestä on puhuttu Suomessa jo vuosia. Kansainvälisissä vertailuissa suomalaisten nuorten osaaminen ei ole enää samalla tasolla kuin 2000-luvun alussa, ja sama viesti on tullut myös monista muista arvioinneista. Mitä enemmän oppimistulosten laskusta on puhuttu, sitä enemmän minua on alkanut kiinnostaa toinen kysymys: miksi osaamistason lasku ei ole saanut aikaan voimakkaampaa yhteiskunnallista reaktiota?
Keskustelussa etsitään usein syitä kännyköistä, sosiaalisesta mediasta tai opetussuunnitelmista. Liian harvoin kysytään, mitä tulokset kertovat arvoistamme. Mitä suomalainen yhteiskunta pitää tärkeänä? Uskommeko edelleen, että koulutus on yksilön ja koko yhteiskunnan tärkeimpiä menestystekijöitä? Uskommeko, että koulutus voi edelleen avata mahdollisuuksia, muuttaa elämänkulkuja ja rakentaa tulevaisuutta?
Oppimistulokset eivät kerro vain koulusta. Ne kertovat myös siitä, millaisia odotuksia asetamme toisillemme. Arvostammeko pitkäjänteistä harjoittelua, osaamisen kartuttamista ja määrätietoista työntekoa? Uskommeko, että hyvät tulokset syntyvät vaivannäöstä? Uskallammeko edellyttää keskittymistä, harjoittelua ja tavoitteiden saavuttamista myös silloin, kun ne eivät tunnu mukavilta?
Oppiminen ei noudata tehokkuuden logiikkaa.
Elämme ajassa, jossa nopeita tuloksia odotetaan yhä useammin myös asioissa, jotka vaativat vuosien harjoittelua ja ponnistelua. Olemme yhteiskuntana oppineet arvostamaan tehokkuutta lähes kaikessa. Tuloksia halutaan nopeasti ja kehityksen pitäisi näkyä mieluiten heti.
Samalla on helppo unohtaa, että oppiminen ei noudata tehokkuuden logiikkaa. Osaaminen on hidas investointi. Sitä ei voi nopeuttaa kuin tiettyyn pisteeseen asti. Ehkä oppimistulosten lasku kertoo osaltaan siitä, miten suhtaudumme pitkäjänteisyyteen. Koulutukseen tehtävät panostukset ja siitä tehtävät säästöt ovat aina myös viestejä siitä, mitä yhteiskunta pitää tärkeänä. Kun oppimistulosten heikkenemisestä on puhuttu vuosikausia ja samaan aikaan koulutuksesta on ollut mahdollista leikata, on mielestäni perusteltua kysyä, kuinka korkealle koulutus lopulta yhteisissä prioriteeteissamme sijoittuu.
Osaamistason heikkeneminen näkyy pitkällä aikavälillä myös tekniikan alojen osaajapohjassa, innovaatiokyvyssä ja Suomen kilpailukyvyssä. Siksi Pisa-tulokset eivät ole vain koulutuksen asia. Ne kertovat siitä, millaista tulevaisuutta pystymme rakentamaan. Jos todella uskomme koulutuksen olevan Suomen tärkein voimavara, sen pitäisi näkyä myös päätöksissämme, odotuksissamme ja siinä, mitä olemme valmiita sen eteen tekemään. Olemmeko valmiita vaatimaan enemmän paitsi koululta myös itseltämme? Vai toivommeko muutosta ilman, että mikään muuttuu?
Anniina Sippola
Insinööriliiton erityisasiantuntija