Työn sanotaan opettavan tekijäänsä. Mitäpä tuota kiistämään, näin se on, kun tarkastelemme esimerkiksi lähihistoriaa. Kevään 2020 jälkeen työn tekemisen tavat ja mallit muuttuivat globaalisti, Suomessa ja paikallisesti. Maailma ei ole entisensä.
Kaikki sai alkuunsa kiinalaiselta kalatorilta. Joku osti ja joku myi tuotteita, kalaa tai jotain muuta. Kalatorilla elettiin hetki, jonka Science-lehden artikkeli on määritellyt koronapandemian tapaus nollaksi.
Kiinalaiselta kalatorilta alkoi viruksen maailmankiertue, joka ei vieläkään ole päättynyt. Ihmisiä on sairastunut ja kuollut, taloudet ovat sakanneet, rahaa on palanut, virus on kehittynyt moniksi eri varianteiksi.
Se itse viruksesta. Se toi tullessaan vuotavia neniä, kuumetta, yskää, kipua ja parkua, ja kuten totesin, kuolemantapauksiltakaan ei vältytty.
Taudin ja sen vakavuuden takia monelle työpaikalle tuli sulku, lock-out. Työläisille kävi ylhäältä käsky, konttorille ei sovi mennä, koittakaa tehdä työnne etänä.
Kaikille se ei tietenkään ollut mahdollista. Maailmassa on paljon työtä, joka ei kotona tai kesämökin laiturilla onnistu, vaikka kuin yrittäisi. Bisnes ei pyöri, bussit eivät kulje, sairaat ei tule hoidettua, valmistava teollisuus tarvitsee asentajansa.
Tänään kotona ja huomenna töissä. Tai toisinpäin. Fifty-sixty.
Tätini tosin teki etätöitä jo 1950-luvulla ollessaan kenkätehtaan palveluksessa. Hän kasasi torstaina pyörän tarakalle laatikollisen keskeneräisiä kenkiä ja viimeisteli ne perjantaina ja maanantaina kotona. Lyhensi lastenhoitajan tarvetta kätevästi.
Asiantuntijoiden kohdalla tilanne onkin sitten kokonaan toinen. Läppäri töistä laukkuun ja VPN-yhteys kuntoon, ja niin alkoi koronakeväänä kotikeittiö muistuttamaan konttoria. Aloitettiin työntekemisen muoto, etätyö, jota oli vastustettu melko laajasti ennen kiinalaisen kalakauppiaan aivastusta.
Alku oli varmaan monessa yrityksessä haparoivaa. Työajan seurantaa ei saatu toimimaan halutulla tavalla, etäyhteydet eivät taipuneet kaikkiin tarpeisiin. Työergonomiassakin oli varmasti toivomisen varaa; kotiköökin jakkara ei ole suunniteltu toimistotyöhön.
Kaikesta työstä on kuitenkin mitä ilmeisemmin suoriuduttu. ”Pakko on paras motivaatio”, sanoi vääpeli Paajanen (nimi muutettu tietosuojasyistä) Riihimäessä jo vuonna 1980.
Vähitellen opimme rytmittämään päivän työtä tehden jaksamisen kannalta oikein. Tekniikkakin kehittyi. Ohjelmistovalmistajat tekivät uusia härpäkkeitä vastaamaan etätyöskentelyn ja -kokousten tarpeita.
Lopulta pandemiakin alkoi hellittää. Oli aika palata toimistoille, mutta kuinkas kävikään. Tilanne ei palautunutkaan ennalleen. Osa työpaikoista oli jo päättänyt siirtyä uuteen työntekemisen malliin.
Nyt teemme joko kokonaan etätyötä tai meillä on käytössä hybridimalli, tänään kotona ja huomenna töissä. Tai sitten toisinpäin. Fifty-sixty, voisi edesmennyt mäkikotka Matti Nykänen kuvata tilannetta.
Olemme oppineet ja tunnistaneet muutoksen tuomat hyödyt. Työskentely etänä on häiriöttömämpää, työmatkaan käytetty aika ja raha säästyy sekä perheen ja työn yhteensovittaminen on helpompaa. Ja mikä tärkeintä, saamme aikaan enemmän, työn tehokkuus kasvaa.
Etätyötä emme ehtineet koskaan opettamaan. Opimme sen tekemämme työn kautta. Voi olla, että silti tarvitsemme työehtosopimuksiin paremmat ja selvemmät kirjaukset etätyöstä.
Kuka näitä korona-ajan opetuksia enää muistaa, kun seuraavan kerran saamme ei-toivottuja tuliaisia kiinalaiselta kalatorilta.
Hannu Takala
Insinööriliiton työsuhdeasiantuntija
