Miten jaksatte pimeyden aikaa, kysyy ystäväni, joka ei ole koskaan käynyt Suomessa. Hänestä keskiyön aurinkokin kuulostaa merkilliseltä, mutta ajatus keskipäivän auringottomuudesta on tyrmäävä.

Ensin vastaan, että olemme tottuneet siihen. Sitten lisään, että valkoinen lumi tuo oman valonsa vuoden pimeimpään aikaan. Ja sitten muistan sanoa, että onhan läsnä myös toivo – kevään odotus.

Myöhemmin ajattelen, että olisin voinut kertoa myös joulurauhasta: hetken pysähtymisestä, kodin lämmöstä, perheestä ja ystävistä. Kaikesta mikä luo vuoden pimeimpään aikaan merkityksellisyyttä ja valoa. Kynttilät syttyvät, on lupa ottaa muutama päivä rennommin, lukea hyvää kirjaa tai suksia metsän siimekseen.

Kun katsoo uutisia maailmalta, joulurauha tuntuu ylellisyydeltä. Kaikkialla ei ole rauhaa, ei edes jouluna. Uutisissa näemme turtumukseen asti sotien tuhoja ja niiden aiheuttamaa kärsimystä. Ihmisenä tuntuu murskaavalta, kun kriisit seuraavat toisiaan.

Onko oikein nauttia joulun rauhasta, kun kaikilla ei sitä ylellisyyttä ole? Eikö silminnäkijä ole vastuussa siitä, mitä näkee tapahtuvan silmiensä edessä?

Toisaalta, jos haluamme olla ongelmien ratkaisussa avuksi, on pidettävä huolta myös omista voimavaroistamme. Kun auttajan voimavarat loppuvat, myös auttajan mahdollisuus antaa apua tyrehtyy. Kun kaivossa olija vetää auttajankin samaan kaivoon, kaivossa on kaksi eikä ketään auttamassa.

Lepäämällä ja virkistäytymällä pitää huolta omasta toimintakyvystään; ja myös voimavaroistaan olla muillekin avuksi.

Rauha vaatii paljon työtä. Se vaatii työtä konfliktien osapuolilta, mutta myös konfliktien ulkopuolella olevilta ihmisiltä, jotka ovat valmiita samaistumaan sotien ja konfliktien uhreihin, heidän inhimillisiin kärsimyksiinsä.

Tänä vuonna uutiset Lähi-idästä, Ukrainasta tai Sudanista ovat tuoneet konfliktit lähelle meitä. Voimiensa mukaan monet ovat pyrkineet auttamaan.

Niistä voimista on hyvä pitää huolta. Jokainen on joulurauhansa ansainnut.