Kesäkuinen sunnuntai- ilta vuonna 2021 laittoi salolaisen insinööri Mika Paukkerin elämän uusiin puihin. Hän oli käymässä tavalliseen tapaan vaimonsa kanssa nukkumaan. Ennen nukahtamista mielessä pyörivät viikonlopun tapahtumat ja tulevan työviikon kiireet. Mies vaipui uneen, mutta siitä tuli toivottua syvempi ja pidempi.

– Emännän kertoman mukaan hengitin huonosti ja hän yritti saada minua hereille. En reagoinut, ja hän oli ensin luullut minun pelleilevän. Tilanteen vakavuus valkeni hänelle saman tien, ja hän hälytti minulle apua, Paukkeri kertoo.

Paukkeri oli saanut vakavan aivoverenvuodon. Tutun omakotitalon pihassa ambulanssin kyytiin nostettiin syvään pimeyteen vaipunut, edellisenä vuonna 50 vuotta täyttänyt mies.

– Onneksi pääsin nopeasti hyvään hoitoon, Paukkeri sanoo.

Takaisin valoon

Muistikuvat seuraavista viikoista ja kuukausista ovat Paukkerille epäselviä. Kaksi viikkoa Turun yliopistollisen keskussairaalan teho-osastolla tajuttomana, pätkittäinen paluu tähän maailmaan, viikko tai kaksi Turussa lisää, siirto Salon aluesairaalaan.

Paukkerin mukaan Saloon saapui vielä sekavassa tilassa oleva insinööri. Aikajanassa oli aukkoja, kaikki tapahtunut ei ollut vielä sataprosenttisesti iskostunut tajuntaan. Välillä mies teki lähtöä töihin entiselle työpaikalleen Nokialle, jossa hän oli töissä 23 vuotta ennen vuoden 2017 yt-neuvotteluja ja irtisanomista.

Jokaisen nukutun yön jälkeen tuli uusi aamu ja edellistä selkeämpi päivä. Paukkerin päässä palapelin palat alkoivat loksahdella paikoilleen. Kunto oli kohentunut niin paljon, että mies pääsi kotiin.

Edessä oli viikkojen ja kuukausien kuntoutus.

– Moni asia oli opeteltava uudelleen syömisestä lähtien. Sanoja oli hukassa. En tiennyt veitselle tai haarukalle sanaa, liikkuminen oli työlästä ja epävarmaa. Olin aika hukassa, Paukkeri sanoo.

”Mun täytyy kävellä näin”

Kotona tukena ja turvana oli vaimo, jolla oli kuitenkin oma työnsä hoidettavanaan. Kansaeläkelaitoksen kanssa oli sovittu toimeentuloon liittyvistä asioista määräajaksi. Paukkerille itselleen oli päivänselvää, että jonakin päivänä hän palaa töihin.

– Koin olevani liian nuori eläkkeelle, halusin olla vielä olla hyödyksi ja tehdä jotain.

Kun arki alkoi sujua, hän alkoi toden teolla kuntouttaa itseään.

– Läski-Mika lähti kävelemään, Paukkeri myhäilee.

Ensin hän kiersi korttelin, pian jo toisen. Kunto alkoi kohentua, liikkuminen helpottua. Lenkit pitenivät puoleen tuntiin, hetken kuluttua tuntiin. Treeni alkoi tuottaa tulosta, Paukkerin fyysinen kunto nousi samaan tahtiin, kun paino putosi.

– Kävelin vuoden aikana aika tarkkaan kolmetuhatta kilometriä. Kävelen edelleen säännöllisesti tunnin lenkkejä.

Paluu sorvin ääreen

Paukkerille pelkkä kävely ei kuitenkaan riittänyt elämän sisällöksi. Syksyllä 2022 hän otti yhteyttä työnantajaansa ja kysyi mahdollisuutta palata töihin.

Yhteydenoton myötä järjestyi palaveri, jossa oli paikalla Paukkerin lisäksi hänen esimiehensä ABB Oy:n Marine & Ports -liiketoimintalinjalta, HR ja lääkäri.

– Minulla oli kiire ja intoa piukassa. Olin tulossa töihin jo marraskuussa, mutta onneksi muu seurue oli minua viisaampi. He näkivät tilanteeni, toppuuttelivat ja muistuttivat, että jo ajomatka Salosta Helsinkiin on kova rasitus.

Töihin paluupäiväksi sovittiin maaliskuun 1. päivä 2023. Alkuun hän teki kahtena päivänä viikossa neljä tuntia. Työt sovitettiin alusta alkaen tekijän mukaan, työaikaa on pidennetty yhdessä sopien.

Entisestä tiimiesimiehestä on sorvautunut työntekijä, joka tekee kaikkea sellaista, jossa voi olla hyödyksi.

– Oli mahtavaa päästä töihin, nähdä ihmisiä, olla hyödyksi ja olla palkan arvoinen. Toipuminen on yhä kesken ja vaatii aikaa, mutta juuri nyt on hyvä näin. Pitää osata olla itselleen armollinen.

Onnellinen mies

Paukkeri oli Nokialla työskennellessään luottamusmiehenä ja toimi vuosia Insinööriliiton hallituksen jäsenenä. Miehestä paistaa läpi vakavan sairastumisen jäljet. Tapahtunut on myös koulinut, nostanut pintaan paljon hyvää.

Puhe ei luista aivan entiseen malliin, ja se vaatii aikaisempaa enemmän voimia. Hän sanoo rauhoittuneensa: olo on aikaisempaa seesteisempi.

Paukkeri jakaa keskustelun aikana kiitosta moneen suuntaan, läheisilleen, työkavereilleen, Aivoliitolle ja ennen muuta työnantajalleen, joka on mahdollistanut hänelle paluun työelämään.

– Olisi ollut niin helppo jäädä sohvalle, mutta ei minusta ole siihen. Minäkö työkyvyttömyyseläkkeelle, höpö, höpö.

Mielen sopukoissa on myös epävarmuutta ja pelkoa, mihin vielä pystyy. Palaako englannin kielitaito ennalleen, jaksaako ensi vuonna paremmin?

– On oltava itselleen armollinen, annettava aikaa olla itsensä ja emännän kanssa, rauhoittua ja hyväksyä erilaisia asioita. Ei elämä siihen sunnuntaihin kuitenkaan loppunut. Minulla on vielä annettavaa, Paukkeri sanoo.