Ei mikään oo niin viisas kuin insinööri, riimitteli Eput aikoinaan. Tottahan tuo on, minkä jokainen kaltaiseni insinöörin kanssa avioon astellut hyvin tietää. Fiksuus voi kuitenkin johtaa kiusaukseen jallittaa meitä vähemmän fiksuja kuluttajia, mistä ikävä esimerkki on suunniteltu vanhentaminen eli tietoinen pyrkimys tehdä esineistä lyhytikäisiä.

Maailmankuuluksi on tullut kalifornialaisen paloaseman lamppu, joka on palanut yli sata vuotta. Se nääs tehtiin ennen kuin lamppufirmat yksissä tuumin päättivät, ettei lamppu saa kestää yli tuhat tuntia. Jotakin maailman menosta kertoo se, että väsymätöntä lamppua vuosituhannen vaihteesta asti herkeämättä kuvannut kamera on pitänyt vaihtaa keskimäärin seitsemän vuoden välein.

Elektroniikka onkin erityisen pahamaineinen suunnitellun vanhentamisen soveltaja. Ostakaa minkä tahansa suuren valmistajan mustesuihkuprintteri, niin tiedätte, mistä puhun. Siinä ei pitkään mene, kun joko laite ei toimi tai sen tarvitsemat värikasetit ovat mystisesti korvattu uudella kasettimallilla, joka ei siihen vanhaan koneeseen mahdu. Puhelimessa erityisen huonomaineinen on Apple, joka muutama vuosi sitten kärähti vanhojen puhelimien tahallisesta hidastamisesta, mikä oli vähemmän hienovarainen vihje siitä, että oli aika hankkia uusi luuri.

Laajemmin huijaamisesta insinööritieteissä ja monella muullakin elämänalueella on tänä vuonna julkaistussa, kirjoittamassani kirjassa Ota rahat ja juokse.

Itselleni herkkä paikka ovat sukset. Varastossa on pitkä rivi uudehkoja monoja, joita ei saa kiinni yhteenkään käyttökuntoiseen suksipariin, ja varmaan kymmenet parit hyvä suksia, joihin ei talosta löydy monoja muilta kuin minulta.

Tuloksena on sekakäyttöongelma, jonka seurauksena minun omissa jaloissani vain muutaman kerran käyneet monot ovat jo siinä määrin teinihien kyllästämät, että niiden haju muistuttaa erehdyttävästi joukkohautaa.

Myönnän kyllä olevani osa ongelmaa. Kyllähän insinööri tietää, miten tehdään huippulaadukas tuote. Vaikeus taitaakin olla siinä, miten minut saadaan se maksamaan.