En ole kummoinen kokki, mutten myöskään kovin ronkeli tarjotun ruuan kanssa, kunhan laatutekijät ovat kunnossa.

Tänä syksynä palkansaajaliike on joutunut siihen epätoivottuun tilanteeseen, jossa hallitusohjelman menu on täynnä toinen toistaan etovampaa käärmekeittoa.

Pääministeri Petteri Orpon hallituksen työelämäheikennykset ovat poikkeuksellisen rajuja, ja niistä rakentuu erittäin epätasapainoinen kokonaisuus. Monet esitykset, kuten vaikkapa työrauha-asiat tai määräaikaisten työsopimusten salliminen ilman perustetta, vievät suomalaista työelämää heikomman osapuolen kannalta kiistatta turvattomampaan suuntaan.

Toiset, kuten vaikkapa lakisääteinen vientimalli, kaatuvat todennäköisesti jo lakiteknisesti omaan mahdottomuuteensa. Mihinkään näistä ei liity työllisyysvaikutusarvioita.

Lisäksi talouden ennusmerkit kertovat kylmistä säistä, jopa umpiroudasta rakentamisen osalta. Sosiaaliturvan leikkaukset ja muut heikennykset uhkaavat osua aikaan, jolloin epävarmuus vyöryy epävarmuuden päälle.

Varsin hölmö olo syntyy hallituksen paikallisen sopimisen työryhmässä, jossa yritetään väen väkisin ulottaa sopimismahdollisuuksia villiin kenttään – siis sinne, jonne ei ole rakennettu koulutus- ja neuvottelujärjestelmää sopimista tukemaan. Hieman sama kuin uskonnonvapaudesta seuraisi, että kirkolliskokoukseen vietäisiin ratkaistavaksi, kuinka rukoilemaan oppisi kuulumatta kirkkoon.

Oli miten oli, luultavasti hallitus pitää kiinni linjastaan ja laajentaa paikallisen sopimisen tosissaan myös järjestäytymättömiin yrityksiin. Tähän on viisasta varautua. Onko naiivia ajatella, että jossain vaiheessa kehitys tarjoaisi liitoille myös mahdollisuuksia?

Kun tiedetään, ettei sopiminen ole helppoa ja vaikeita riitoja työpaikoilla kannattaisi välttää, kysyntä lisääntyy koulutukselle ja asiantuntemukselle. Mistäpä tieto ja asiantuntemus löytyy, ellei ammattiliitoista. Järjestämistyön merkitys kasvaa.