Todistaja on oikeudenkäynnissä aina ulkopuolinen, riitaan tai väitettyyn rikokseen täysin osaton ja puolueeton henkilö. Tämä on periaate, mikä on koko todistamisen idea ja ajatus.

Todistaja ei ole kummankaan riitelevän asianosaisen puolella, eikä hän myös rikos- asiassa ole mitään syyttäjälle velkaa. Todistaja on silmät ja korvat, jotka ovat nähneet tai kuulleet jotain merkityksellistä, mistä oikeudenkäynnissä halutaan saada selvyys.

Useasti todistaja itse kuitenkin kokee, että hän olisi osallinen prosessiin. Hän haluaa kertoa kutsumalleen osapuolelle hyvää tai vaieta tälle epäedullisista asioista. Näin ei kuitenkaan saisi olla, vaan todistajan pitää mieltää itsensä salin ainoaksi objektiiviseksi ääneksi, joka ei aja kenenkään asiaa.

Kun todistaja puhuu, hänen on puhuttava totta. Oikeudenkäynnissä todistajalta pyydettävän vakuutuksen lause ilmentää tätä tosielämän vaikeaa tavoitetta hienosti.

Vakuutus menee näin: ”Minä lupaan ja vakuutan kunniani ja omantuntoni kautta, että minä todistan ja kerron kaiken totuuden tässä asiassa siitä mitään salaamatta tai siihen mitään lisäämättä taikka sitä muuttamatta.”

Todistaja johdattaa totuuden äärelle

Tuomarille todistajan kertomus on kultaakin arvokkaampaa. Tuomarilla on niin sanottu ratkaisupakko; hänen pitää päättää, mitä on käsillä olevassa jutussa lainmukainen loppu- tulos. Tuomari ei koskaan itse keksi, mikä oikeudenkäynnissä on totta ja mikä tarua. Hän perustelee lopputuloksen aina todistelun kautta.

Hyvä todistaja tarjoilee tuomarille valmiin vastauksen, mutta huono sekoittaa juttua entisestään. Huonolla todistajalla ei tässä tarkoiteta lopputuloksen kanssa eri tavalla todistanutta henkilöä, vaan sekavaa ja huonosti asiat muistavaa puhujaa todistajanpöydän takana.

Vakuuttavasti esiintyvä todistaja johdattaa tuomaria totuuden äärelle, kun taas huono todistaja saa pahimmassa tapauksessa jo perusteiltaan huojuvan korttipakan sortumaan. Asiamiehellä on iso työ saada tuomari taas puolelleen, jotta juttu voitettaisiin.

Kutsu todistajaksi käy harvoin. Tämän vuoksi on luonnollista, että todistajaa usein jännittää oikeusistunto jo lähtökohdiltaan. Jutun menestymisen tai puolustuksen onnistumisen vuoksi on tärkeää, että todistaja pystyy vastaamaan hänelle esitettyihin kysymyksiin rauhallisin mielin.

Liian monta kertaa kuitenkin näkee, miten eilispäivänä vakaa ja asiat hyvin muistava henkilö on todistajana säikky ja muistamaton. Tämä on osittain oikeusprosessin suolaa ja kovin inhimillistä, mutta jutun lopputulokselle se tekee pahan kerran hallaa.

Määrä ei voita laatua

Joskus kuulee väitettävän, että oikeudenkäynnin voittaa aina se osapuoli, jolla on parhaat todistajat tai jolla on niitä määrällisesti enemmän. Jos asia olisi näin yksinkertaista, ei tässä maassa oikeutta käytäisikään.

Yksikin laadukas, rehellinen, rauhallinen ja looginen todistaja voittaa mennen tullen titteliltään ylemmän tai historialtaan menestyneemmän todistajan, jos tuomarille tulee vähänkään ajatusta siitä, että todistaja ei ehkä puhu täysin totta. Todistaja ei muista, että rehellisyys näkyy puheen lisäksi silmistä ja ruumiinkielestä, mitä ammattituomari on tottunut tarkkailemaan.

Totuuden kanssa leikittelevä, niin sanottu maksettu todistaja, onkin oikeudellisten prosessien isoin uhka. Taloudellisilta intresseiltään isoissa riidoissa todistajalla saattaa tulla halu tienata, totuudesta ja vakuutuksesta riippumatta.

Vaikka tuomari on ennen todistajan kuulemista painottanut, että valehtelu todistajana on rikos, niin ”vääriä valoja” eli perättömiä lausumia tuomioistuimissa kuulee liiankin usein. Näyttää siltä, että väärästä valasta on vaikea jäädä kiinni, mutta ison todistajanpalkkion pyytäminen käy kyllä helposti.

■ ”…siitä mitään salaamatta, siihen mitään lisäämättä taikka sitä muuttamatta”