Harva muistaa, että Suomessa koettiin 1860-luvulla Länsi-Euroopan viimeinen nälänhätä. Vielä itsenäistyessään 50 vuotta myöhemmin Suomi oli köyhä kehitysmaa, jonka pääelinkeino oli maatalous.

Suomi teollistui vasta sotien jälkeen, kun sotakorvaukset pakottivat rakentamaan tuotantokapasiteettia. Siitä alkanut Suomen nousu muutamassa vuosikymmenessä yhdeksi maailman menestyneimmistä teollisuusmaista hakee taloushistoriassa vertaa.

Pula ammattitaitoisesta työvoimasta kannusti investoimaan koulutukseen. Pienellä maalla ei ollut varaa tuhlata lukuhaluisia nuoria, ja 10-vuotiaiden lasten luokkajaosta oppi- ja kansalaiskouluihin luovuttiin.

Siinä missä monessa maassa perittiin lukukausimaksuja, Suomessa opiskelijoille alettiin maksaa opintotukea. Enää ei vanhempien varallisuus ratkaissut, kuinka pitkälle voi opiskella.

Tietoyhteiskunnan ihmemaa

Suomi investoi viimeiset pelimerkkinsä 1990-luvun alun lamassa tietoliikennetekniikan opetukseen ja tutkimukseen, ja jo vuonna 1999 Newsweek otsikoi Suomen digi-ihmeestä kertovan juttunsa: “The Future is Finnish”. Suomessa juoksi delegaatioita ihmettelemässä suomalaista tietoyhteiskuntaa.

Juhlat kestivät runsaan vuosikymmenen. Me unohdimme, että edelläkävijän on kirittävä entistä kovemmin säilyttääkseen etumatkansa. Muuten perässä tulijat ottavat mallia ja menevät ohi.

Viime vuosina opintomatkoja on tehty toiseen suuntaan. Vaikka Suomi on digibarometreissä edelleen kärkisijoilla, Suomesta lähdetään nykyään Viroon, Etelä-Koreaan ja Tanskaan ottamaan oppia digitalisaatiosta.

Ratkaisevaa on kyky tehdä päätöksiä. Esimerkiksi Virossa sähköinen henkilökortti oli kaikille pakollinen, ja kaikkien palveluiden oli hyväksyttävä se tunnisteeksi. Suomessa kortti oli vapaaehtoinen, eikä sillä saanut palveluita.

Tanskassa velvoitettiin ensin yritykset ja sitten kansalaiset asioimaan viranomaisten kanssa vain sähköisesti. Vain noin 10 prosentille tanskalaisista on myönnetty erivapaus asioida edelleen kirjeitse.

Testaukset eivät etene käyttöön

Suomessa ei ole kyetty yhtä rohkeisiin päätöksiin. Sen sijaan Suomessa on kokeiltu ja testattu ja pilotoitu lupaavia uusia teknologioita, mutta niiden käyttöönotto on ollut hidasta.

Samaan aikaan suomalainen tutkimus- ja kehitysrahoitus on romahtanut. Siinä missä kilpailijamaat vastasivat finanssikriisiin luomalla uuden kasvun edellytyksiä investoimalla tutkimukseen ja kehitykseen, Suomi leikkasi T&K-rahoitusta. Lisäksi monet suomalaiset teknologiayritykset ovat siirtäneet tutkimusta ulkomaille. Ei ihme, että korkean teknologian osuus bruttokansantuotteesta on pudonnut. Peli- ja meriteollisuuden onnistumiset eivät yksin riitä.

Jopa OECD on varoittanut Suomea, että T&K-panosten leikkaaminen hyydyttää innovaatiot. Tämä on OECD:n mukaan vaarallista maassa, jonka väestö ikääntyy, ja ilmastokriisi vaatii luovia ratkaisuja.

Suomen pitäisi löytää nyt yhtä hyvä pitkävetokohde, kuin tietoliikennetekniikka oli 1990-luvulla. Tekoälystä ja big datasta ehdittiin jo toivoa Suomen uuden kasvun moottoria. Raportteja ja ohjelmia kirjoitettiin, seminaareja järjestettiin, mutta investointeja tai koulutusohjelmia ei näy.

Kiinalaiset ja amerikkalaiset edellä

Tekoälyn laiminlyönti on koko Euroopan ongelma. Tätä menoa kiinalaiset hallitsevat 2020-luvun tekoälytaloutta yhtä suvereenisti kuin amerikkalaiset hallitsevat nyt internet-taloutta.

Maailman 10 arvokkaimman yhtiön listalla on vain amerikkalaisia ja kiinalaisia yrityksiä, joista seitsemän on teknologiayrityksiä. Niistä viisi on perustettu vuoden 1990 jälkeen. Miksei kukaan ole kyennyt Euroopassa vastaavaan kasvuun?

Miksi amerikkalaiset ja kiinalaiset yritykset onnistuvat maailmanvalloituksessa, mutta eurooppalaiset ja suomalaiset eivät? Ovatko selityksenä amerikkalaisten insinöörien koulutukseen kuuluvat humanistiset aineet? Tai Kiinan kommunistisen puolueen johdon insinööritausta?

Tutkimusta on, rahaa ei

Myös Suomessa ja Euroopassa on osaavia insinöörejä. Itse asiassa Euroopassa on enemmän tekoälytutkijoita kuin Kiinassa tai Yhdysvalloissa. Vain rahaa ja kasvun kulttuuria puuttuu.

Onneksi muutoksen tuuli puhaltaa jo. Enää ei kaikki ole kiellettyä, mikä ei ole erikseen sallittua. Esimerkiksi Suomen drone-lainsäädäntö on maailman liberaalein, ja laittomien ideoiden testaamiseen voi hakea poikkeuslupaa.

Ja kun Suomen tieliikennelaista oli unohtunut, että ajoneuvon kuljettajan on oltava ajoneuvossa, unohdusta ei korjattu vaan sillä mahdollistettiin robottiajoneuvojen etävalvonta.

Suomi on edelleen kehityksen kärkijoukossa, ei ehkä ihan kirkkaimmassa kärjessä, mutta kirietäisyydellä. Insinöörien, yritysten, sijoittajien ja valtion on vedettävä samaan suuntaan. Vanha lääke, tutkimus ja koulutus, voisi toimia myös tällä kertaa. Enää ei riitä pelkkä teknologinen osaaminen; sitä on myös osattava hyödyntää yhteiskunnan kaikilla sektoreilla.