Vakkasuomalainen pikkukaupunki toivottaa sisääntulotien mainostaulussa kesävieraan tervetulleeksi kolmella kielellä. Pian mainostaulun jälkeen on oikealle tien- viitta, jossa lukee Valmet Automotive Oy.

Poikkean pikaisesti tehtaan kupeessa olevassa automuseossa, mutta tällä kertaa en aio mennä itse tehtaalle. Minua kiinnostaa tietää, miten kaupunki ja sen asukkaat ovat sopeutuneet autotehtaan tuotannon nousuihin ja laskuihin.

Kaupunginjohtaja Atso Vainio on oikea ihminen auttamaan tutkimusmatkailijan alkuun. Olemme sopineet tapaamisen Aittarannassa sijaitsevaan viihtyisään lounasbistroon. Olen ajoissa paikalla.

Parkkisakkoja pelkäävä ihminen käy kysymässä ravintolassa, kuinka pitkään autoa voi seisottaa ilmeisen suositulla kadunpätkällä.

– Vaikka kuinka pitkään. Jos saat Ugissa parkkisakon, kerro meillekin ja laita lappu kehyksiin, turistia opastetaan.

Mietin mielessäni, pitääkö sakko kuitenkin maksaa ennen kehystämistä.

Jääkiekko yhdistää

Vakkasuomalaisen pikkukaupungin kyläpäällikkö osoittautuu täsmälliseksi mieheksi. Vaihdamme kuulu- misia. Kerron käyneeni lukioikäi- senä treenaamassa jääkiekkoa Uudenkaupungin jäähallissa ja muistelen hallissa vahtimestarina toiminutta Matti ”Mölli” Keinosta.

Vainiokin on kiekkomiehiä, tuntenut Möllin ja pelannut Uuden-kaupungin Roiman ja Lätkän junnuissa muutettuaan kaupunkiin 7-vuotiaana. Jää on murrettu, voimme mennä asiaan.

Kaupunginjohtaja myöntää, että suunnittelemani lehtijutun näkökulma on oikea. Kaupunki joutuu sopeutumaan autotehtaan sykliseen menoon. Välillä tehtaalle haetaan satamäärin uusia työntekijöitä; parin vuoden päästä on muutosneuvottelujen, lomautusten ja irtisanomisten aika.

Autoteollisuus on suhdanneherkkä ala. Viimeisten muutosneuvottelujen jälkeen Uusikaupunki sai äkillisen rakennemuutosalueen statuksen, mikä tuo helpotusta sopeutumiseen.

Näkymä tulevaan

Katse on kuitenkin vahvasti eteenpäin. Rauhankadun päähän on nousemassa yli 60 miljoonaa euroa maksava sivistys- ja hyvinvointikeskus Wintteri, kaupungin historian suurin yksittäinen investointi. Pian samalla mäellä ovat peruskoulu, lukio, uima- ja liikuntahalli, päiväkoti ja paljon muuta.

– Suomi on alueellisen kehityksen suhteen vedenjakajalla, sillä väki vetäytyy kohti etelää. Meillä on hyvä sijainti, monipuolinen elinkeinorakenne ja niin edelleen, Vainio sanoo.

– Meillä on oltava vastauksia ihmisille, jotka saavat täältä töitä ja miettivät, voiko kaupunkiin muuttaa ja voiko tänne jäädä.

Asuntotuotanto on ongelma

Valmet Automotiven kaltaisen yrityksen isot rekrytoinnit heiluttavat pienen rannikkokaupungin asuntomarkkinoita. Suurten rekrytointien iskiessä päälle asunnoista on pulaa, ja vuokrat nousevat. Parin vuoden päästä tilanne voi heilahtaa rajusti toiseen suuntaan.

Vainion mielestä pelkästään markkinoiden varaan kaupungin aluepolitiikkaa ei voi laskea.

– Markkinat eivät asiaa hoida, se on käynyt selväksi. Jos tilanteeseen halutaan parannusta, kaupungin on otettava vuokra-asuntotuotannossa entistäkin suurempi rooli, joko yksin tai sijoittajien kanssa.

Kaupunginjohtaja muistuttaa, että Valmet Automotive ei suinkaan ole alueen ainoa yritys. Uudenkaupungin työpaikkaomavaraisuusaste on reippaasti yli sata. Monilla alueen yrityksillä menee hyvin ja ne rekrytoivat lisää väkeä.

Yaran Uudenkaupungin lannoitetehtaan asema on norjalaisyrityksessä vakaa ja vahva, kalantilainen lämmönsiirrinteknologiaan erikoistunut Vahterus kasvaa koko ajan, alueella on niin aurinkovoimalaa kuin soijanjalostustakin.

– On meillä täällä paljon muutakin kuin autotehdas, Vainio sanoo ennen lähtöään.

Hän ei ole ainoa uusikaupunkilainen, joka näin ajattelee: kuulen saman lauseen myöhemmin torilla ja kaupungin suositussa munkkikahvilassa.

Automies henkeen ja vereen

Siirryn sillan yli veden toiselle puolelle. Iltapäiväkahvilla tapaan autoinsinööri Mika Männistön. Kalajoelta maailmalle lähtenyt ja Oulussa opiskellut pitkä nuorukainen tuli vuonna 2017 Uuteenkaupunkiin pääkaupunkiseudulta, jossa hän oli jonkin aikaa ajoneuvonosturinkuljettajana.

Männistö tuli Valmet Automotivelle kokoonpanolinjan varteen ja teki töitä myös korihitsaamon laadussa kunnossapidossa, kunnes vuonna 2019 hänelle aukesi paikka tuotetekniikassa muutoshallinnan suunnittelijana.

Männistöllä on takanaan kolmet muutosneuvottelut. Kolmas kerta toden sanoi, viimeiset muutosneuvottelut osuivat omalle kohdalle nelipäiväisen työviikon muodossa.

– Tällä alalla pitää ymmärtää realiteetit: suhdanneherkällä alalla pitää sietää epävarmuutta. Mutta jos haluat olla Suomessa ja tehdä hyviä autoja, sinun pitää olla täällä, Männistö sanoo.

Hänellä on japanilainen vaimo, joka työskentelee Junior Solution Specialistina Valmet Automotiven it-osastolla ja lukee samalla konetekniikan insinööriksi Turun ammattikorkeakoulussa.

Insinööritutkinto on hänelle toinen, sillä hän on Japanissa suorittanut it-insinööritutkinnon ja suuntautunut web designeriksi.

Onko perhe tullut Vakka-Suomen pikkukaupunkiin jäädäkseen, jää nähtäväksi.

– En ole varma. Minulla on mukava työ, asiantuntijan rooli ja oma pilttuu. Työilmapiiri on hyvä ja joustava työnantaja yrittää pitää kiinni hyvistä työntekijöistään vaikeuksien keskellä, mutta totta kai jossain raja tulee vastaan. Mutta mitä pidempään täällä on, sitä vaikeampi on lähteä, Männistö pohtii.

Yksi lähtee, toinen jää

Samaan kahvilaan pyyhältää 1950- luvulla Suomessa tehdyllä Jaguar-polkupyörällään Jyrki Ruikkala.

Vuonna 1962 syntynyt Ruikkala on Männistön entinen työkaveri Valmet Automotiven tuotetekniikasta: nuoremmalle Männistölle oli viimeisissä muutosneuvotteluissa tarjolla nelipäiväinen työviikko, yli 60-vuotiaalle Ruikkalalle lopputili.

– Aloitin työt Saab Valmetilla heti Turun teknillisen oppilaitoksen jälkeen vuonna 1988. Eläkeputki ratkaisi, olin helppo irtisanottava. Jossain muualla viimeksi tullut lähtee ensimmäisenä, meillä on järjestys toinen. Tiedä sitten, mikä olisi paras systeemi, hän miettii.

Ruikkala on nähnyt yli 30-vuotisen työuransa aikana autotehtaan nousut ja laskut. Työkavereita ja automerkkejä on tullut ja mennyt, samoin suuria suunnitelmia, lomautuksia ja irtisanomisia.

– Minäkin sain irtisanomislapun käteeni kertaalleen jo vuonna 1994, mutta puolentoista kuukauden päästä työnantaja tuli toisiin ajatuksiin ja palkkasi minut uudelleen.

Ruikkalan mukaan töiden loppuminen oli hänelle win-win-tilanne.

– Sanoin vaimolle, että hyvin tässä käy. Joko työt jatkuvat, mikä on hyvä asia, tai sitten minulla on paljon vapaa-aikaa, mikä sekin tuntuu ajatuksena hyvältä.

Mielikuvitus avuksi

Työt loppuivat, mutta elämä jatkuu. Ruikkalalta liikenee kiitoksen sana pitkäaikaiselle työnantajalle.

– Sitä on vuosien varrella oltu tiukoilla puolin ja toisin. Joustamista on vaadittu, lomarahoja on vaihdettu vapaaksi ja muuta, mutta sellainen tämä ala on, hän sanoo.

Mietin ääneen, millainen mahtaa kesäisessä auringonpaisteessa kylpevä Uusikaupunki olla talvella. Hienon, antiikkisen polkupyöränsä sarviin nojaava Ruikkala antaa oitis vastauksen.

– Kylmää, hiljaista ja pimeää täällä on, mutta tämä on kivan kokoinen kaupunki. Tänne oli helppo tulla ja juurtua, eteläisestä Lapista Simosta Varsinais-Suomeen tiensä löytänyt autoinsinööri sanoo.

Ruikkala hyppää Jaguarinsa selkään ja lähtee polkemaan kohti omakoti- taloaan.

Teollisuusperinne elää

Otan suunnan kohti Bonk-museota, jonka uumenissa on yksi pala vakkasuomalaista teollisuushistoriaa.

Kuvataitelija Alvar Gullichsenin innoittamana museoon on luotu kuvitteellinen teollisuusimperiumi ja sen historia mielikuvituksellisine laitteineen.

Haahkanpelätin, mekaaninen gurumtarjoilija ja kosmisen terapian sovellukset ovat vilkkaan mielikuvituksen tuotetta, mutta hyvä tarina vie kesävieraan oitis mennessään.