Polku johdattaa metsään kalliokuopan ääreen. Maan uumenissa näkyy punertavaa ja kellertävää kiveä. Väri tulee ruosteesta, sillä kallio on rautapitoista.

– Tämä on kovaa kalliota. Mitään ei tapahdu, vaikka poraisi nykyaikaisella iskuporakoneella ja kiviporaterällä, luontopolkuhankkeen puuhamies Harri Ritari sanoo.

Luontoreitti on avattu kesällä Seinäjoen Ylistarossa. Ylös nostettua kiviainesta lepää kasoina kuoppien läheisyydessä. Ritari vetää taskustaan magneetin ja näyttää, kuinka kivi nousee sen voimasta ilmaan.

– Ei tämä mitään sivukiveä ole.

Mukana kulkee Asemanseudun kehittämisyhdistyksen puheenjohtaja Johanna Punkari, joka on hoitanut luontopolkuhankkeen paperitöitä eli hakenut rahoitusta ja tehnyt hoitosuunnitelmaa. Hankepuoli muistuttaa hänen päivätyötään energia- ja ilmastoasiantuntijana.

– Hankkeen eteen on tehty 50 000 euron edestä talkootyötä, hän laskee.

Nähtävyyden rakentamista ovat valvoneet Seinäjoen museot ja Museovirasto, sillä Wit- tingin kaivos on toiseksi vanhin Suomen rautakaivoksista. Lohjan Ojamon kaivos on vanhempi, mutta tämä alue on säilynyt poikkeuksellisen koskemattomana.

Tai onhan näihin onkaloihin kajottu hankkeessa paljonkin. Talkoolaiset ovat tyhjentäneet ne vedestä ja puhdistaneet maa-aineksesta sekä dokumentoineet ja aidanneet kohteet.

Kievari seurasi kaivosta

Wittingin kaivos mainittiin kirjallisesti ensi kerran vuonna 1563, kun Ruotsin kuningas Erik XIV tiedusteli kaivoksen tilannetta. Tuolloin alueen nimi oli vielä Silverberg.

– Haaveena kai oli löytää sieltä hopeaa, Ritari uumoilee.

Valtio tarvitsi rahaa, rautaa ja kuparia sodankäyntiin. Ihan kaikkea toivottua ei maasta löytynyt, mutta raudan tuotanto käynnistyi.

– Olemme Pohjanmaan teollisuuden alkulähteillä, Punkari sanoo.

– Ja anniskelun alkulähteillä, Ritari lisää.

Alue sai myöhemmän nimensä Matti Wittingiltä, joka palkattiin kaivoksen päälliköksi vuonna 1688. Hän perusti kylään samalla krouvin ja myöhemmin kievarin.

Paikka löytyi varvulla

Kaivuupaikat näyttävät siltä kuin ne olisi valittu summamutikassa. Näin ei kuitenkaan ole.

– Paikat on katsottu tarkasti pajunvitsalla, alueen historiaan perehtynyt maanviljelijä Ritari kertoo.

Malmi kaivettiin niin sanotun nuotiolouhinnan avulla. Kallion päälle tehty valkea kuumensi kiven, joka jäähdytettiin äkisti kylmällä vedellä. Kallio halkeili lämpötilaerosta, ja syntyneisiin halkeamiin tehtiin kiilalla ja lekalla isompia railoja.

– Kokko olisi kuvaavampi sana kuin nuotio.

Varhaiset kuopat ovat muutamia metrejä syviä. Syvin nuotiolouhittu kuoppa on kuusi metriä.

Malmi muurattiin lähes umpinaiseen harkkohyttiin hiilien kanssa. Sisään puhallettiin palkeilla ilmaa. Rauta suli sisällä yhdeksi köntiksi. 1680-luvulla lähistölle perustettiin Orisbergin ruukki tehostamaan tuotantoa.

– Masuunin käynnistämisessä oli mielettömästi vaikeuksia. Ensimmäisenä keväänä tulva vei padot. Metsäpalojakin oli ja tukholmalainen rahoittaja kuoli samana vuonna.

Ruuti joudutti kaivamista

Kalliota räjäytettiin ruudilla 1700-luvulla. Työpari teki käsiporalla ja lekalla kallioon reikiä, jotka he täyttivät ruudilla ja tiivistivät tiilimurskalla. Räjäyttäjä tuikkasi rautapuikolla reiän panokseen ja sujautti sisään rikillä kyllästetyn pellavakuidun. Se toimi tulilankana.

– Löysin tulilankaa yhdestä kaivosta, ja se toimii edelleen, Ritari kertoo.

Alueella toimi useita kaivoksia, minkä vuoksi Seinäjoen Törnävälle perustettiin Suomen ensimmäinen ruutitehdas 1825. Wittingissä teollinen kaivostoiminta tyrehtyi kuitenkin jo vuonna 1833. Malmi lepäsi lähellä pintaa ja oli rikasta, mutta se osoittautui heikkolaatuiseksi.

– Ehkä se johtui malmin korkeasta rikki- pitoisuudesta.

Malmin seassa esiintyy lisäksi rodoniittia, punertavaa mineraalia, jota käytetään korukivenä. Vuoden 1851 maailmannäyttelyssä Lontoossa oli näytteillä Venäjän keisarinnan Aleksandra Feodorovnan rodoniitista tehty korurasia.

– Perimätieto kertoo, että myös keisarinnan kruunussa olisi Wittingin rodoniittia.

Rakentaminen vaati voimia

Kaivospolun suunnittelu ja toteuttaminen vaati vuosien työn. Yhtä syvimmistä kuopista kuivaa talkoolaisten rakentama, aurinkovoimalla toimiva vesipumppu.

– Tämä oli täynnä vettä ja roskia, Punkari osoittaa kuoppaa.

Kyläyhdistyksen piti huolehtia lisäksi vierailijoiden turvallisuudesta.

– Kävimme rakennusvalvonnan kanssa läpi muun muassa, kuinka korkeita aitojen pitää olla, hän lisää.

Syvimpään kuoppaan on vedetty sähköt, jotta pumppu saa nostettua veden yhdeksän metriä ylemmäksi. Kunnostustöiden yhteydessä talkoolaiset joutuivat keksimään kuopille nimiä, jotta tiesivät, missä he tapasivat kunakin päivänä.

– Tämä on Rodomonttu, Ritari viittaa syvimpään kuoppaan ja osoittaa seinässä kulkevaa rodoniittisuonta.

Suljettuja kaivoksia riittää

Kotimaassa uinuu enemmän suljettuja kuin toimivia kaivoksia.Nykyään kaivoksia toimii 43, joista yhdeksän louhii metallimalmia.

Ennen vuotta 1820 toiminnassa oli vuosittain enimmillään kymmenen kaivosta. Malmikaivosten lukumäärä kasvoi vuosina 1830–1870, jolloin huippuvuosina toimi noin 30 kaivosta.

Suomessa on noin 50 viime vuosisadalla perustettua, nykyisin suljettua kaivosta. Uudem- mat kaivokset ovat tuotantomääriltään ja ympäristövaikutuksiltaan varhaisia suurempia.

Osa suljetuista kaivosalueista on uudessa käytössä. Tunnettuja ovat muun muassa Tytyrin elämyskaivos Lohjalla ja Outokummussa sijaitsee Kaivosmuseo. Moni kaivos on vain maisemoitu ja pysyy teljettynä arpena luonnossa.

Täällä Wittingissä kuopat ovat kävelymatkan päässä toisistaan. Merkattuja kaivoskuoppia on 14, mutta niitä on löytynyt kivikasojen ja varvikon alta toistaiseksi 21. Kasojen alla voi piillä lisää kuoppia.

– Tällaisia ihmeitä täällä on, enkä ole varma, onko kaikkia vielä löytynyt, Ritari pohtii.