"Kas, kun Tupu luki lääketiedettä ja Hupu lakia, niin minä olin parturinopissa", toteaa Lupu (Prinssi Ruusunen), vaan kuka on Aku Ankan veljenpojista viisain? Sananlaskuissa todetaan:

– Joka laista ottaa vaarin, on ymmärtäväinen poika.

Toki haluamme olla ymmärtäväisiä poikia, joten otetaan oppia Hupusta ja vaarin tieteiskirjailija Arthur C. Clarken kolmesta laista (Hazards of Prophecy: The Failure of Imagination, 1962).

Kolmas laki on tutuin: Mikä tahansa tarpeeksi edistynyt teknologia näyttää taikuudelta. Ihmettelin yhä sitä, kuinka elokuvat osasivat tulla televisiooni ilmojen halki, kun näyttämölle astui tekoäly, tuo moderni ouija-lauta ja Mefistofeles, joka viettelee ihmistä pimeän puolelle – erityisesti kirjoitustehtävän saaneita koululaisia.

Kun vanhempi tunnustettu tieteilijä sanoo jonkin olevan mahdollista, hän on todennäköisesti oikeassa, mutta väittäessään jonkin olevan mahdotonta on hän todennäköisesti väärässä (laki 1).

Scifi-alarmistien mielikuvitus lentää valoa nopeammin, mutta tekniikan kehitys huohottaa jo sen niskaan. Kun Eppu Normaali vuonna 1980 lauloi Ei mikään oo niin viisas kuin insinööri, pelättiin reaktorin ytimen sulamista. Nyt pelätään tekoälyä, joka on muuntautumassa hallusinoivasta papukaijasta kaikkivaltiaaksi ylimieleksi ja viisaammaksi kuin insinööri ja jonka luonne on tyhmentää lapset ja viedä aikuisilta työpaikat.

Kuinka insinööri tienaa elantonsa, kun teknologian Frankenstein-saavutukset kääntyvät luojaansa vastaan ja syrjäyttävät tehottoman ihmisälyn useammallakin asiantuntija-alalla? Pitääkö kaikkien ryhtyä Lupun tavoin partureiksi tai koirahierojiksi?

Vai kävisikö ratkaisuksi postkapitalistinen utopia, jossa koneet palvelevat ihmistä ja ihminen – insinöörikin – voi keskittyä nauttimaan elämästä, keräillä rannalta nättejä kiviä ja ehkä lukea runoutta?

Mahdotonta, huudamme. Naurettavan utopistinen ajatus!

Toisaalta Clarken 2. laki kuuluu: Mahdollisen selvittämiseksi on mentävä mahdottomuuksiin mahdollisen tuolle puolen.