Kun talvella katselee jään ja lumen peittämää metsää ja järvenselkää, on vaikea uskoa muihin vuodenaikoihin. Niin väkevä on talven ote pohjoisessa maassamme.

Yhtä hämmentävää on herätä kevääseen. Ja äkkiä ovat silmut ja linnut. Kaikki se, mikä saa meidät havahtumaan elämänkulkuun. Katsomaan taakse ja eteenpäin ja ymmärtämään kuluvan hetken merkityksen.

Elinvoimaisen luontosuhteemme ansiosta on meillä suomalaisilla säilynyt kyky ja herkkyys aistia ja kerätä luonnosta ja sen eri elementeistä henkisiä voimavaroja. Välillä tuntuu, että toimimme yhteyttämällä, kuin puut ja kasvit. Kesän kirkkaudesta ja järvien vesistä syntyy ilma ja energia, jolla elämme läpi pitkien hämärien kuukausien.

Espanjalaisen kuvanveistäjän Eduardo Chillidan ja Akseli Gallen-Kallelan mukaan ”hämärä on kaikkien pohjoisten kansojen kulttuurien mielen ja sielun valo, ja tuon valon alaisina me kehitymme sekä yhteiskunnallisesti että yksilöinä”.

Mutta samalla tavoin kuin hämärä, myös valo on pohjoisten kansojen mielentila. Sellaista valon juhlaa kuin täällä, on vaikea tavoittaa missään muualla. Myös se on kulttuurimme ja henkisen olemuksemme rakennusainetta.

Latvialainen runoilija Astride Ivaska kirjoitti, että Suomessa kuoleman tilalla on ikuisuus, järvien ja metsien ikuisuus. Ivaska vietti kesiään Suomessa ja tuli havainneeksi niiden ainutlaatuisuuden.

Ihmiselämän haurauden rinnalla tuhatvuotiset järvemme edustavat pysyvyyttä. Nopeasti muuttuvassa maailmassamme ne kertovat toisenlaista tarinaa todellisuudestamme. Meitä ympäröi luonnon todellisuus, johon uppoamme ja johon sekoitumme kaiken aikaa, sitä oikeastaan huomioimatta.

Hengittäessämme olemme yhtä muiden hengittävien olentojen kanssa. Puut ja kasvit tekevät maailman. Olemisemme kietoutuu niihin jokaisella hengenvedolla. Jalkojemme alla on maa ja ilmakehä alkaa heti sen yläpuolelta. Kävelemme siis taivaassa.

Ja nyt ovat jo saapuneet kirkkaat illat ja yöt.