insinööriliitto 100 vuotta
Insinööriliiton sata vuotta
TEKSTI: Sampsa Kaataja
Insinööriliiton satavuotinen historia on kertomus insinöörien ammattikunnan sekä heitä edustaneen järjestön synnystä ja vähittäisestä noususta keskeiseen asemaan suomalaisessa yhteiskunnassa.
Viime vuosisadan alkupuolen maatalousvaltaisessa maassa tekniikkaan koulutetuille henkilöille ei ollut laajalti kysyntää. Tarve kuitenkin kasvoi koko ajan, kun yleinen teknistymiskehitys otti askeleita eteenpäin.
Teollisuuden kasvu, maan sähköistäminen, puhelimen ja radion ilmestyminen sekä liikenteessä tapahtunut kehitys vaikuttivat kaikki siihen, että tekniikan tekijöiden määrä hiljalleen lisääntyi. Myös töitä riitti toistaiseksi hyvin kaikille, ja ammattiryhmien välisessä vertailussa insinöörien palkkataso oli varsin vertailukelpoinen.
Samaan aikaan kun suomalaisten elämä alkoi nojata yhä enemmän tekniikkaan, insinöörien oman yhdistyksen toiminta aktivoitui vähitellen. Varhainen Insinööriliitto toimi ennen kaikkea teknillisen opiston suorittaneiden yhdyssiteenä, joka avusti tekniikan ja teollisuuden kehityksen seuraamisessa.
Jäsenkunnan asioita pyrittiin myös edistämään vaikuttamistoiminnalla, mikä pienen yhdistyksen kohdalla tarkoitti tyypillisesti aloitteiden laatimista virkamiehille ja poliittisen kentän suuntaan.
Nuoret vaativat laajennusta
Insinööriliiton historiassa 1960-luku muodostaa tärkeän vedenjakajan. Tuohon asti liiton työ painottui ammatillis-aatteelliseen toimintaan, jossa korostui lukumääräisesti melko pienen ammattikunnan yhteisöllisyys.
Erityisesti nuorten insinöörien ja alalle opiskelevien vaatimuksesta viisikymmentävuotiaassa liitossa alettiin keskustella edunvalvonta-asioiden mukaan ottamisesta liiton toimintaan. Vuosikymmenen kuluessa käynnistyikin Insinööriliiton uuden toimintalinjan pitkällinen suunnittelu – joka edunvalvontaa ajaneelle jäsenosalle näyttäytyi viivyttelynä.
Marraskuussa 1971 asia lopulta ratkaistiin, kun IL:n valtuusto teki historiallisen päätöksen laajentaa järjestön toiminta-aluetta koskemaan aatteellisen työn lisäksi myös jäsenkunnan etuasioita.
Peruste suunnan muutokselle Insinööriliiton toiminnassa on kotimaisilla työmarkkinoilla vallinnut tilanne, josta myös liitossa oltiin tietoisia. Työmarkkinajärjestöt olivat 1970-luvulle tultaessa nousseet keskeisiksi vallankäyttäjiksi, kun Suomessa päätettiin työn ehdoista eri aloilla.
Mikäli IL halusi ajaa insinöörien etuja, sen piti kiinnittyä osaksi työmarkkinajärjestelmää.
Tavoitteena ammattiryhmän etu
Mutta miten edunvalvonnassa pitäisi järjestäytyä, jotta oman ammattiryhmän tavoitteita voitaisiin onnistuneesti edistää? Tämä oli Insinööriliittoa 1970-luvun alkupuolella eniten askarruttanut kysymys.
Oli selvää, ettei etuasioita hoidettaisi yksin, vaan se tapahtuisi yhteistyössä muiden tahojen kanssa. Edunvalvonnassaan IL ei myöskään harrastaisi ”aggressiivista palkkapolitiikkaa”, vaan se tulisi olemaan neuvotteluihin pohjautuvaa sovittelevaa toimintaa.
Seitsemänkymmentäluvun alku muodostui jatkuvien neuvottelujen ja pohdinnan kaudeksi koskien sitä, miten ja kenen kanssa työmarkkinatoimintaa lähdetään hoitamaan. Ensimmäinen päätös asiaan saatiin syksyllä 1973, kun IL, diplomi-insinöörejä edustanut KAL ja Akava pääsivät yhteisymmärrykseen yhteisen neuvottelukunnan perustamisesta.
Ylempien Toimihenkilöiden Neuvottelukunnan (YTN) tehtävä oli jatkossa neuvotella keskitetysti ja solmia työmarkkinasopimukset yksityisen sektorin työnantajajärjestöjen kanssa.
Pian YTN:n perustamisen jälkeen vuorossa oli keskusjärjestön valinta. Insinööriliitolle mahdollisuuksia olivat korkeasti koulutettujen Akava sekä STTK, joiden kanssa käytiin toistuvia neuvotteluja. Päätös vaihtoehtojen välillä ei ollut ongelmaton, mutta lopulta kuitenkin helppo.
Akava todella halusi ylemmät toimihenkilöt jäsenikseen, kun taas STTK ei kyennyt osoittamaan todellista myötämielisyyttä insinöörien asialle. Tammikuussa 1976 Insinööriliitto hyväksyttiinkin Akavan jäseneksi. Sen myötä Insinööriliiton paikka suomalaisella työmarkkinakentällä oli pitkälti määritelty.
Edunvalvonnan merkitys kasvoi
Insinööriliitto kasvoi insinöörien ammattijärjestöksi 1900-luvun kahden viimeisen vuosikymmenen aikana. Muutos näkyi liitossa ennen kaikkea siinä, että edunvalvonta-asiat nousivat IL:n toiminnan ytimeen.
Insinöörien palkkatason nostaminen, työaikalainsäädäntöön vaikuttaminen sekä sitovat työehtosopimukset olivat tavoitteita, joiden puolesta työskenneltiin. Myös työtaistelujen mahdollisuus alettiin liitossa tunnustaa yhtenä mahdollisena työmarkkinatoiminnan keinona.
Edunvalvonnan ohessa myös kansainvälistyminen ja koulutuspolitiikka heijastuivat vahvasti Insinööriliittoon vuosisadan päättyessä. Siinä missä suomalainen yhteiskunta kansainvälistyi EU-jäsenyyden ja kasvaneen globalisaation myötä, myös Insinööriliiton toimintakenttä laajentui entisestään rajojen ulkopuolella.
Voimakkaasti lisätty insinöörikoulutus puolestaan asetti liiton ottamaan vahvasti kantaa aloituspaikkojen leikkaamisen puolesta.
Työmarkkinakentällä tunnustettu
Uuden vuosituhannen alkaessa Insinööriliitto oli ammattimainen, osaava ja resursseiltaan merkittävä suomalainen ammattijärjestö, jonka työ tunnustettiin työmarkkinakentällä. Tästä yksi osoitus oli Akavan puheenjohtajuuden siirtyminen insinööriliittolaisiin käsiin vuonna 2007.
Kuluvalla vuosikymmenellä IL on ollut kotimaisen työmarkkinajärjestelmän ytimessä osallistumalla muun muassa palkansaajakentän radikaalia uudistamista tavoitelleeseen uusi keskusjärjestö -hankkeeseen.
Sisäiset järjestöskismat ovat aiheuttaneet Insinööriliitossa vaikeuksia 2010-luvulla. Viime vuosina tilanne on kuitenkin rauhoittunut, mikä luo paremmat edellytykset olemassa olevien haasteiden kohtaamiseen. Yksi keskeisimmistä on murros, joka on käynnissä ammatilliseen järjestäytymiseen liittyen.
Tulevaisuuteen kannattanee kuitenkin suhtautua optimistisesti. Tekniikkaa ja sen tekijöitä tarvitaan jatkossakin – todennäköisesti enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Tuo ryhmä tarvitsee edelleen myös oman järjestön edistämään asioitaan. Muodossa tai toisessa sellaisen, mitä Insinööriliitto on ollut nyt jo sadan vuoden ajan.
Insinööriliiton satavuotista historiaa juhlistava tutkimus julkaistaan lokakuussa 2019.
1912 Insinöörikoulutus aloitetaan Tampereen teknillisessä opistossa.
1915 Ensimmäiset "insinöörit" valmistuvat ilman virallista tutkintonimikettä.
1919 Yhdistys Tampereen Teknilliset perustetaan Tampereen teknillisestä opistosta valmistuneille.
1919 Yhdistyksen ensimmäiset alaosastot perustetaan Helsinkiin ja Tampereelle.
1928 Ensimmäistä painettua jäsenlehteä – Tampereen Teknilliset ry. Johtokunnan tiedoitus – aletaan julkaista.
1930 Tampereen Teknillisillä 219 jäsentä.
1938 Tampereen Teknillisillä kuusi alaosastoa.
1939 Toiseen maailmansotaan mennessä Tampereen teknillisestä oppilaitoksesta valmis- tunut noin 740 insinööriä.
1943 Insinöörin tutkintonimike vahvistetaan.
1946 Tampereen Teknillisten nimi vaihdetaan muotoon Yleinen Insinööriyhdistys.
1954 Yleinen Insinööri- yhdistys muutetaan Insinööriliitoksi.
1956 Insinöörikoulutus aletaan huomioida tiettyjen julkisten virkojen pätevyysvaatimuksissa.
1960 Insinööriliitolla 3 300 jäsentä.
1963 Vuosina 1960–1963 Suomeen perustetaan yhdeksän uutta teknillistä opistoa.
1964 Insinööriliitto aloittaa opintolainojen takaamisen.
1969 Korkeasti koulutettujen työttömyyskassa KOKO aloittaa toimintansa.
1971 Päätös edunvalvonnan mukaan ottamisesta Insinööriliiton toimintaan.
1973 Ylempien toimihenkilöiden neuvottelukunta perustetaan.
1976 Insinööriliitto liittyy Akavaan.
1984 Insinöörikoulutuksen aloituspaikkoja Suomessa 2 387.
1986 FEANI luokittelee suomalaisen insinöörikoulutuksen vastaavan eurooppalaista DI-tasoa.
1987 Insinöörikoulutus luokitellaan ammatillisen korkea-asteen koulutukseksi.
1990 Insinööriliitolla 31 500 jäsentä.
1994 Ylempien toimihenkilöiden sitova työehtosopimus metalli- teollisuuden kanssa.
1995 Insinöörikoulutuksen aloituspaikkoja Suomessa 5 724.
2006 Uusi Insinööriliitto (UIL) aloittaa toimintansa.
2010 Insinööriliitolla 61 500 jäsentä.
2014 UIL muuttuu jälleen Insinööriliitoksi.
2019 Insinööriliitto täyttää 100 vuotta. Liitolla on 70 000 jäsentä.
1900-luvun alussa Suomi oli tekniikan takamaa, jossa ihmiset asuivat maaseudulla ja työskentelivät alkutuotannon parissa. Maata modernisoineet teknologiahankkeet toteutettiin pitkälti ulkomaiseen tekniikkaan ja osaamiseen nojaten. Tätä kritisoitiin teknikkokunnan keskuudessa, koska oman asiantuntemuksen katsottiin jo riittävän maan teollisuuden pyörittämiseen.
Viime vuosisadan jälkipuolella Suomi nousi ensin maailman johtavien metsäteollisuusmaiden joukkoon, jossa maailmanluokan teknologiaosaaminen ilmentyi paperikoneiden ja jäänmurtajien sekä esimerkiksi mittalaitteiden muodossa. Korkean teknologian osalta Suomi aktivoitui vuosisadan lopulla, jolloin maa nousi hetkellisesti elektroniikkateollisuuden globaaliksi esikuvaksi.
Suomalaisen yhteiskunnan nopea teknistymiskehitys heijastui voimakkaasti sekä insinöörien ammattikuntaan että Insinööriliitoon. Kotimaisilla työmarkkinoilla vuonna 1950 oli 2 800 insinööriä; vuonna 2000 heitä oli 58 900. Nyt työikäisten insinöörien määrä on kasvanut jo 115 000:een.
Insinööriliitto on kasvanut pienestä ammatillis-aatteellisesta yhdistyksestä insinöörien etujärjestöksi. Viime vuosisadan puolivälin 1 200 jäsenestä liitto kasvoi 50 vuodessa 45 500 jäsenen järjestöksi. Nykyisin Insinööriliitto edustaa 70 000 jäsentä.
Työmarkkinatoiminnan ohella koulutus- politiikka on aina ollut Insinööriliiton edunvalvonnan merkittävä osa-alue. Koko historiansa ajan liitto on tehnyt töitä sen puolesta, että insi- nöörikoulutuksen taso säilyy korkeana. IL on asiantuntemuksellaan vaikuttanut myös koulutusmäärien säilyttämiseen suomalaista kysyntää vastaavana.