Liiton jäsenlehti Insinööri täyttää 70 vuotta. Perusteena juhlalle on, että vuonna 1949 lehdessä julkaistiin ensimmäistä kertaa pääkirjoitus. Silloin lehden voi sanoa muuttuneen aikakauslehdeksi.

Liiton printtiviestinnällä on paljon pidempi historia: ensimmäinen tiedotusjulkaisu ilmestyi jo vuonna 1921. Nimenä oli Johtokunnan tiedotuksia. Ensimmäisinä vuosina julkaisut olivat monisteita.

1930-luvulla julkaisu muuttui enemmän lehden oloiseksi; sen sivumäärä vaihteli 6–24 välillä. Seuraavalla vuosikymmenellä sivumäärä vakiintui 16–24.

Erimuotoisia ja -nimisiä julkaisuja ehti ilmestyä 71 kappaletta 28 vuoden aikana, kunnes vuoden1949 kevättalvella ilmestynyt lehti nimettiin sen vuoden kakkosnumeroksi. Se oli myös liiton 30-vuotisjuhlajulkaisu.

Samaan aikaan lehti laajeni ja sai myös kansisivun. Se oli nimeltään Yleinen Insinööriyhdistys ry:n tiedotusjulkaisu.

Mainoksia melkein puoli lehteä

Vuoden 1949 juhlajulkaisussa on jotain samankaltaista, mutta ennen kaikkea erilaista sisältöä kuin nykyisin. Varsinaisia kuvia lehdessä ei ollut; piirrettyä kuvitusta oli ennen kaikkea mainoksissa. Ilmoituksia oli nykyisiin Insinööri-lehtiin verrattuna huomattavasti enemmän, miltei saman verran kuin toimituksellista aineistoa.

Pääkirjoituksessa käsiteltiin yhdistyksen historiaa ja katsottiin hieman myös tulevaa. Pääkirjoituksen tekijän Niilo Rauvalan mielestä Suomeen tarvittiin lisää insinöörejä kouluttavia opistoja. Hänen mielestään teknillinen opisto oli nimenä epäonnistunut ja se olisi muutettava muotoon insinööriopisto.

Pääkirjoituksessa pohdittiin myös nuorten insinöörikokelaiden asemaa:

”Nuorten insinöörien tietä pitäisi ainakin yhdellä tavalla helpottaa. Olisi luotava opintosäätiö, joka tukisi nuorien lahjakkaiden insinöörien jatko-opiskelua.”

Vähän, mutta perusteellisia juttuja

Lehdessä on kaksi pääjuttua, joista toinen esitteli erittäin yksityiskohtaisesti työkaluteräksiä ja niiden käyttöä. Juttu oli monen sivun mittainen, mutta jatkoa oli luvassa seuraavassa numerossa.

Toinen usean sivun juttu sisälsi aloitteen teknillis-kaupallisen linjan perustamisesta. Perinpohjaisessa tekstissä oli muun muassa perustelut aloitteelle, mahdollisen uuden linjan koulutuspaikkavaihtoehdot sekä sisältö oppiaineineen ja viikkotunteineen. Toimitus pyysi lukijoiltaan ottamaan kantaa asiaan ja lähettämään mielipideilmaisunsa seuraavaan numeroon.

Helsingin osaston johtokunta otti kantaa järjestäytymiseen. Kirjoitus alkoi:

”Meistä yhdistyksen jäsenistä tuntuu masentavalta kuulla, että ainoastaan neljäsosa nyt valmistuneista insinööreistä kuuluu Yleiseen Insinööriyhdistykseen. Täytynee olettaa, että tämä ajattelemattomuus on johtunut ainoastaan huolimattomuudesta.”

Nykylukijaa ihmetyttää 1940- luvun lehdessä vanhahtava kieli, koukeroinen ilmaisu ja vähäinen kuvitus. Hämmentävintä on kuitenkin listat yhdistyksen ja sen osastojen aktiivien kotiosoitteista ja -puhelinnumeroista.

Nimi on muuttunut usein

Lehden nimi muuttui Insinöörilehdeksi 1950-luvulla. Tarkoitus oli tehdä edustavaa aikakauslehteä, joka säilyttäisi silti tiedotusjulkaisun luonteen. Lehti pyrki lisäämään levikkiään myös jäsenkunnan ulkopuolella, ennen kaikkea teollisuuden ja suuren yleisön keskuuteen.

Insinöörilehti lakkautettiin vuonna 1969, jolloin liitto alkoi julkaista Insinööriliitto tiedottaa -lehteä. Sen tarkoitus oli toimia liiton järjestöasioiden tiedotusfoorumina yhdistyksen alkuvuosien tapaan.

Nimi vaihtui seuraavana vuonna, josta lähtien se oli Tästä on kysymys -tiedotuslehti. Sivumäärät vaihtelivat 24–40 sivun välillä. Nimenmuutos oli edessä jälleen vuonna 1980, jolloin lehdestä tuli Insinöörikunta.

Tällä vuosituhannella liiton julkaisu on tunnettu Insinööri-lehtenä. Uuden Insinööriliiton aikana nimi oli Uusi Insinööri -lehti. Ilmestymiskerrat ovat vähentyneet kahdestatoista numerosta kuuteen vuodessa. Sivumäärätkin ovat vaihdelleet kuten aiemminkin lehden historiassa.

Lähde: Suomen sanomalehdistön historia -projekti, Antti Henttonen.