Haapamäen museoveturiyhdistys on kerännyt talleilleen ison määrän vanhaa junakalustoa. Veturia ja vaunua löytyy laidasta laitaan: 1920-luvun höyryvetureista aina kymmeniä vuosia myöhemmin rakennettuihin dieseljuniin. Kaluston kimpussa on joukko vannoutuneita asianharrastajia.
Haapamäkeä huuhtonut sade on tauonnut. Natisevan puuoven kautta pääsee veturitalleille. Siellä haisee rasva. Yhdessä tallissa seisoo vanha höyryveturi. Aikoinaan Ristoksi nimetyn, Lokomon Tr1-mallin ja päätyseinän väliin ei jää paljoakaan tilaa. Vuodelta 1955 peräisin oleva höyryveturi on harvinaisuus. Ajokelpoisina sellaisia löytyy Suomesta vain kaksi. Pituutta veturilla on yli parikymmentä metriä.
Tallin perältä löytyy toinen ovi. Taukotuvassa istuu joukko miehiä, nuorempia ja vanhempia. Vaatetus koostuu pääosin haalareista. Porukkaa yhdistävät vanhat veturit, muu kiskokalusto sekä rautatiet. Joukko muodostaa osan Haapamäen museoveturiyhdistyksen jäsenistä. Nuorimmat ovat vasta 16–17-vuotiai ta. Tuvan ikkunasta avautuu idyllinen näkymä hiekkateineen ja mäenrinnettä myötäilevine puurappusineen.
Museoveturiyhdistys on kunnostanut vanhaa junakalustoa palan matkan päässä Haapamäen rautatieasemalta sijaitsevilla talleilla toistakymmentä vuotta. Puolikaaressa kylki kyljessä sijaitsevien tallien kätköistä löytyy höyryveturien lisäksi useita dieseljunia. Dieseleistä nuorimmat on valmistettu 1960-luvulla. Höyryvetureiden valmistusajankohta osuu pääosin 1920-luvulle.
Myös ulkona on jokunen veturi. Ne ovat hieman rapistumaan päässeitä. Vanhoja vaunuja riittää pilvin pimein. Kaluston yhdistys on saanut VR:n käytöstä poistamina yksilöinä ja yksityisten lahjoittamina. Ison osan vetureista aktiivijäsenet ovat kunnostaneet ajokuntoisiksi. Yhdistyksellä on kolmisensataa jäseniä, aktiiveja muutama kymmenen. Haapamäelle heitä tulee ympäri Suomen. Jotkut kerhon porukasta saavat ajaa kalustolla käytössä olevilla rataosuuksilla. Seurassa on joitakin VR:llä työskenteleviä junankuljettajia. Ajeluilla on käyty ympäri Suomen. Yhdistys järjestää vuosittain myös yleisöajeluja.
Porukka tuntee kaluston
Taukotupaan kokoontuneen miessakin silmissä on poikamaista innostusta. Äänessä värisee lämmin kiintymys vanhaa kalustoa kohtaan. Puheenparret täyttyvät asiantuntevista detaljeista. Teknisiä yksityiskohtia tipahtelee sinne tänne.
Junakaluston kanssa työskennellessä kiire unohtuu ja aikaa jää turinoinnille ja yhdessäololle. Haapamäen museoveturiyhdistyksen kaltaisia kerhoja löytyy maastamme muutama.
Yksi tuvan pöydän ääressä istuvista on Teppo Niemi. Espoosta kotoisin oleva Niemi on koulutukseltaan koneinsinööri. Niemi on Haapamäen talleilla tuttu kaveri. Hän ajautui mukaan museoveturiyhdistyksen kuvioihin alkuvuodesta 1990. Haapamäelle tehtyjen lukuisien reissujen aikana Niemi on kunnostanut talleilla junaa jos toista. Erityistä kiinnostusta Niemi tuntee Kanaksi kastettua vanhaa höyryveturia kohtaan. Se on todellinen vanhus. Viralliselta mallinumeroltaan Vr1-veturi näki päivänvalon vuonna 1927 tamperelaisen Tampellan valmistamana. Pienikokoinen höyryvehje toimi vaunujen vaihdosta huolehtineena järjestelyveturina.
Yhtä Niemi ei ole opetellut: höyryveturilla ajoa.
– Sen verran itsesuojeluvaistoa on ollut. Moottoriveturia saan ajaa yksityisraiteilla. Höyryveturia ajaessa homma menisi jo liian rankaksi, Niemi virnistää.
Junat ja vaunut korvaavat työn
Vaunuja seisoo jonossa toinen toisensa perässä. Letkaa riittää silmänkantamattomiin. Jonosta erottuu niin olympiavuotena 1952 tehty oranssinen postivaunu kuin parikymmentä vuotta nuorempi ravintolavaunu. Se on maalattu takaisin VR:n edelleen käytössä olevalla sinisenharmaalla. Välillä sen kylkiä koristi Inter City -junista tuttu maalipinta. Yksi vaunuista on 1940–50-lukujen taitteessa rakennettu puuvaunu. Yhdistetty konduktööri- ja matkustajavaunu oli käytössä vielä 1980-luvulla. Vaunussa on niin matkustamon kuin matkatavaratilan lämmittänyt puukamiina. Vuonna 1973 vaunu otettiin lähiliikennekäyttöön. Samalla siitä tehtiin sähkölämmitteinen.
Vanhassa ravintolavaunussa ahertaa Juhani Pirttilahti. Akkupora tutisee, kun Pirttilahti irrottaa pöytää pidikkeistään. Salosta kotoisin olevan Pirttilahden olemuksesta voi löytää hieman alakuloisuutta. Pirttilahti jäi työttömäksi yli vuosi sitten Nokialta. Nyt työtä löytyy junakalustoa kunnostaessa. Työttömyys vei mukanaan lainalla ostetun talon.
– Viime vuonna Haapamäellä meni melkein kuusi kuukautta, jos kaikki päivät laskee.
Joskus Pirttilahti saattaa viettää päiväkausia yksin talleilla kaluston parissa häärätessä. Kerhon porukasta parillakymmenellä on kerrallaan hallussa tallien avaimet. Silloin paikalle voi tulla koska tahansa.
– Tulin mukaan loppuvuodesta 2005. Olen erikoistunut lähinnä vaunuhommiin. Kunnostan myös Dm9-junaa eli 1960-luvun kiitojunaa, Pirttilahti kertoo.
Punertavan väriselle junalle löytyy vielä yksi nimi: Porkkana.
Työtunteja uppoaa tuhansia
Matkustajia ja konduktööriä rautateillä kyydinneen vaunun plyysi-istuimet on irrotettu. Lattian peittävät sanomalehdet. Käytävän kummallakin sivulla on vastakkain siroteltuja metallisia istuinkehikkoja. Niiden yläpuolella on metalliputkista ja lankaverkosta tehdyt hyllyköt. Ilme keskittyneenä ja kieli miltei keskellä suuta hyllyn kehikkoa maalaava lahtelainen Sakari Järvinen on museoveturiyhdistyksen nestoreita. Toinen yhtä pitkään mukana ollut on seuran puheenjohtaja Kimmo Alanko. Varikkoalue tuli parivaljakolle tutuksi jo vuoden 1987 paikkeilla. Museoveturiyhdistys perustettiin siitä jonkun vuoden kuluttua.
– Yhden höyryveturin laittamisessa ajokuntoiseksi menee varmaan vähintään 10 000 tuntia, Järvinen sanoo.
Työn alla olevan vaununkin kunnostamisessa menee monta sataa tuntia. Maalia saa vetää niin sisä- kuin ulkopinnalle. Lyhyen, tupakoiville aikanaan tarkoitetun matkustamo-osan takana sijaitsee konduktöörikoppi ja matkatavaraosasto. Jälkimmäisen nurkassa seistä törröttää kamiina, jonka lämmittämän kiertoveden avulla myös matkustajat tarkenivat viileämmillä ilmoilla.
Teksti: Jari Hakala
Kuvat: Johannes Tervo
